Yes, she was sure of it. This was Peredur's Stone, the marker of the man's grave. This was where her mother had died and been taken to Lavondyss; this was close to where her mother had returned, renewed and vibrant with life. This was the place of ending and beginning. (Avilion, s. 5)Avilion on suomentamaton jatko-osa Alkumetsälle. Nuorempana pidin erittäin paljon Robert Holdstockin kirjoista, joten innostuin törmättyäni puolisen vuotta sitten Alkumetsä-sarjan uuteen, vuonna 2009 ilmestyneeseen osaan. Tilattuani kirjan se jäi kuitenkin odottelemaan koskemattomana hyllyyn ja lopulta kirjan aloitettuani lukeminen venyi ja venyi. Vasta kun luin Alkumetsän uudelleen, alkoi myös tämän uuden osan lukeminen luistaa paremmin. Kymmenessä vuodessa pienemmät ja suuremmat yksityiskohdat olivat päässeet unohtumaan, joten kertaus edellisen osan tapahtumiin oli paikallaan.
Avilion keskittyy Alkumetsän keskushenkilöiden Stevenin ja Guiwennethin lapsien, Jackin ja Yssobelin elämäntarinoihin. Jack ja Yssobel ovat puolittain ihmisiä, puolittain mytagoja (eli myyttisten hahmojen vastineita, jotka alkumetsä on herättänyt henkiin). Tämä tekee heistä hahmoina mielenkiintoisia ja erilaisia. He kykenevät tarkastelemaan metsän tapahtumia myyttisten tarinoiden heijastumina, mutta toisaalta, koska he ovat osittain mytagoja, he myös ymmärtävät metsän ja sen olentojen kieltä ja tarkoitusperiä toisella tavalla kuin ihminen niitä ymmärtäisi. Asetelma oli kiehtova, mutta luulen, että ideasta olisi voinut saada enemmänkin irti. Heidän ihmis- ja mytagopuolensa tuntuivat elävän varsin rauhaisaa yhteiseloa, eikä tämä kaksinaisuus tuntunut aiheuttavan kovin suuria kriisejä.
Holdstock olisi voinut myös keskittyä enemmän vain tiettyihin henkilöihin. Nyt tarina hajosi eri suunnille ja Jackin ja Ysobelin lisäksi kertoiltiin myös useista sivuhenkilöistä, jotka koskettivat Jackin ja Yssobelin tarinaa. Muistelen aiemmissa kirjoissa erään viehätyksen olleen siinä, että kirjan sivuilla vilahtelevista hahmoista kerrottiin hyvin vähän ja monet jätettiin etupäässä viittauksiksi erilaisiin myytteihin. Jäin myös kaipaamaan syvällisempää hahmojen välisten suhteiden käsittelyä. Esimerkiksi Guiwennethin isän Peredurin ja tämän tyttärentyttären kohtaamisesta olisi voinut saada paljonkin enemmän irti.
Puutteistaan huolimatta Avilion oli jälleen mielenkiintoinen matka myyttien keskelle. Tarina oli kiinnostava ja Holdstock oli hyödyntänyt ovelasti myyttisiä henkilöitä, kuten Arthuria ja Odysseusta tarinassaan. Muistelen aikoinaan pohtineeni, mitä Stevenille ja Guiwennethille tapahtui Alkumetsän jälkeen ja Avilion tarjosi nyt tuolle tarinalle päätöksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti