Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

Neljäs lukemani Tähtifantasia-ehdokas oli Patrick Rothfussin Tuulen nimi. Tosin ollakseni rehellinen, luin kyseisen kirjan englanniksi (The Name of the Wind), koska olin joidenkin arvioiden perusteella saanut sen kuvan, että kirja olisi parempi englanniksi. En ole lukenut suomennosta, joten en voi itse tehdä vertailua, mutta luulen, että olisin pitänyt suomennoksesta aivan yhtä paljon. Luen englantia sujuvasti, mutta luultavasti hienommat vivahteet jäivät kuitenkin huomaamatta. Vertailun vuoksi olisi mielenkiintoista lukea nyt perään myös suomennos, mutta käytännössä kiinnostukseni ei riitä tähän.

Luin Tuulen nimen jo viikko sitten, mutta en ole oikein osannut kirjoittaa siitä. Kirja oli mielenkiintoinen fantasiaseikkailu, joka tempaisi minut mukaansa. Luin kirjan nopeasti läpi, tarttuen siihen aina kun mahdollista. Odotin kirjalta kuitenkin vielä enemmän lukemieni kehujen ja hehkutuksen jälkeen. Mikäli ennakko-odotuksia ei olisi ollut, olisin ehkä voinutkin pitää kirjaa loistavana. Mitä kirjasta sitten puuttui? En ole aivan varma, mutta ehkä odotin suurempaa tarinaa. Takakannessa puhutaan hyvin suurista teoista ja suurista seikkailuista, mutta kirjassa ne jäivät kuitenkin edelleen pääasiassa vain puheeksi. Olisin toivonut, että kirjassa olisi päästy hieman syvemmälle siihen, mitä Kvothesta on tuleva (ja kerrottu enemmän Chandrianeista).

Vaikka olinkin joistain arvioista jo lukenut, että kirja tuntuu vain johdannolta Kvothen tarinaan, niin silti yllätyin siitä, kuinka "vähän" kirjassa ennätettiin kertoa Kvothen eri elämän vaiheista. Kirjan luettuani koetin selvitellä, kuinka monta osaa sarjassa on luvassa. Wikipedian mukaan kyseessä on trilogia, mutta tällä hetkellä tuntuu, että Kvothen elämästä saisi varmasti kirjoitettua enemmänkin kuin vain kolme paksua kirjaa. Ja mikäli seuraavat osat ovat yhtä hyviä kuin ensimmäinen, lukisin mielelläni tarinaa pidemmältikin.

Mielipiteeni Tuulen nimestä on siis hieman kahtalainen. Toisaalta kirja oli hienoinen pettymys, mutta toisaalta se oli loistavaa fantasiaa, jonka seuraavan osan tilaan heti kun vain sallin ostoksen itselleni. Innostun varsin helposti eeppisistä fantasiatarinoista, joten se, että pidin Tuulen nimestä ei ollut mikään yllätys. Rothfussia on kuitenkin kuvailtu sellaisin ylisanoin, että odotin jotain ihmeellisempää. Mutta, mikäli Tuulen nimi oli todella vasta johdanto, niin ehkä lupaukset lunastetaan myöhemmissä osissa. Yritän kuitenkin olla lukematta mitään seuraavasta kirjasta, tai odottamatta siltä aivan liikoja, sillä en haluaisi pilata lukuelämystäni jälleen liian suurilla odotuksilla.

I have stolen princesses back from sleeping barrow kings. I burned down the town of Trebon. I have spent the night with Felurian and left with both my sanity and my life. I was expelled from the University at a younger age than most people are allowed in. I tread paths by moonlight that others fear to speak of during day. I have talked to Gods, loved women, and written songs that make the minstrels weep.

My name is Kvothe. You may have heard of me.

Lainasin ylle kirjan takakansitekstin. Mielestäni tuo ei oikeasti kerro kirjasta yhtään mitään, vaan asettaa jokseenkin väärän kuvan siitä, mitä kirjan kansien sisällä kerrotaan. Tuo teksti kuvaa sitä, mitä Kvothesta oletettavasti joskus tulee, mutta kuinka paljon tuosta oikeasti tapahtuikaan ensimmäisen kirjan loppuun mennessä..? Ei liene ihme, että odotin kirjassa tapahtuvan edes hieman enemmän. Kyllähän tuo teksti on edelleen hyvin houkutteleva ja kiehtova, mutta entisestään vääristi odotuksiani.

Tuulen nimi oli ennakkosuosikkini Tähtifantasia-ehdokkaiden joukosta. Nyt kuitenkin tuntuu, että oman suosikkini nimeämisestä tulee hankalaa. Jäljellä on enää vain Terry Pratchettin Yövartiosto, johon suhtaudun varsin epäluuloisesti. Päätin vuosia sitten, etten tuhlaa enää aikaani yhteenkään Kiekkomaailmasta kertovaan kirjaan, mutta tässä sitä sitten taas ollaan. Ehkä on kuitenkin ihan hyvästä uudistaa näkemyksiään kuuden vuoden tauon jälkeen.

---

Mikäli kaipaat hieman informatiivisempaa kuvausta Tuulen nimestä, niin käy lukemassa arvostelu vaikkapa täältä tai täältä.

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

Lennän unissani joka yö. Pienenä osasin lentää silloinkin, kun en nukkunut. Enää en osaa, vaikka harjoittelen yhtä mittaa. Ja sen jälkeen mitä näin viime yönä, haluan enemmän kuin koskaan lentää täysin hereillä. Äiti kyllä sanoo: Aina voi haluta, mutta kaikkea ei voi saada. Ihan oikeastiko? (Hiljaisuus soi h-mollissa, s. 7.)

Eilen luin lopulta loppuun Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa, joka on myös yksi tämän vuoden Tähtifantasia-ehdokkaista. En selvästikään ollut aivan kirjan kohdeyleisöä, sillä en oikein osannut samaistua 12-vuotiaan tytön ongelmiin ja elämään. Kirjassa ei sinänsä ollut mitään vikaan, mutta se ei vain ollut minun kirjani. Juoni ei missään vaiheessa saanut minua kunnolla otteeseensa, enkä oikein innostunut tarinasta. En myöskään itse kokenut kirjaa erityisen maagisena, vaan lapsen mielikuvituksen värittämänä kertomuksena.

Kirjan päähenkilö on 12-vuotias Gwenni, joka lentää öisin. Eräällä öisellä lentoretkellään hän järkytyksekseen näkee ruumiin kastealtaassa. Seuraavana päivänä käy ilmi, että eräs kylän miehistä on kadonnut ja myöhemmin hän löytyy hukkuneena. Tapahtumat sekoittavat kylän elämän ja vaietut salaisuudet alkavat nousta esiin. Tapahtumia tarkkaillaan Gwennin silmin, eikä hän aina aivan ymmärrä sitä mitä näkee ja kuulee, vaan tulkitsee tapahtumia omilla tavoillaan.

Innostuneemman ja pitemmän kuvaukset kirjasta voi lukea esimerkiksi Raijalta tai Susalta.

J. R. Ward: Lover Eternal

Viime viikolla en innostunut tai saanut kunnollista otetta oikein mistään kirjasta. Lueskelin yhtä hitaasti eteenpäin ja välillä pyörittelin kädessäni muita kirjoja pohtien, josko tämä tai tuo olisikin sopivampi sen hetken mielentilaan. Lopulta lauantai-iltana totesin haluavani lukea jotain romanttista ja niinpä nappasin hyllystä siellä jo pidempään odotelleen J. R. Wardin kirjan Lover Eternal.

Luen järestään kevyttä hömppäfantasiaa englanniksi, kuvitellen nauttivani niistä näin enemmän. Oletan, että vieras kieli etäännyttää tekstistä sopivasti, jolloin keskinkertaisempikin kirja tuntuu paremmalta. Teorian testaamiseksi pitäisi varmaan lukea joskus Wardia suomeksikin - en vain oikein ole varma haluanko.

Lover Eternal on Black Dagger Brotherhood -sarjan toinen osa. Kirja ei tarjonnut mitään yllätyksiä, mutta enpä niitä odottanutkaan. Tarinan keskiössä oli kiihkeä rakkaustarina, jonka taustalla pyöri pienemmässä roolissa vampyyreiden ja heidän vihollistensa lessereiden (mitä lienevät suomeksi?) keskinäinen taistelu. Siirappia, seksiä, komeita miehiä ja hieman toimintaa - Wardin keitos toimi jälleen oikein hyvin nopeana välipalakirjana, kun ei kaivannut mitään syvällisempää, vaan halusi vain viihtyä kirjan äärellä.

En osaa ottaa Wardin kirjoja erityisen vakavasti, vaikka sinänsä tässäkin kirjassa päähenkilöiden elämä oli kaikkea muuta kuin helppoa ja kevyttä. Kirja oli kuitenkin kirjoitettu siten, että oletin alusta asti, että kaikki ongelmat on tehty voitettaviksi ja niiden on vain tarkoitus rakentaa jännitettä rakastavaisten välille, kunnes lopulta kaikki voitetaan, tavalla tai toisella.

Juoni vielä tiivistetysti: Leukemiaa sairastanut nainen, jonka elämä on kiertynyt sairauden ja sen uusiutumisen pelon ympärille tapaa vampyyrimiehen, joka kantaa omaa demoniaan sisällään - kirjaimellisesti. Mies ja nainen rakastuvat, mutta sairauden ja sisäisen hirviön pelko kiskovat heitä erilleen. Rakastavatko he tarpeeksi toisiaan ollakseen yhdessä ja voittaakseen haasteet yhdessä?

(Kirja löytyy suomennettuna nimellä Ikuinen rakastaja.)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Luettuani Harjukaupungin salakäytävät toivoin olevani Jyväskylässä, kiertelemässä kaupungin cinemaattisissa paikoissa. Tosin kun tulin vilkaisseeksi Jyväskylää junan ikkunasta kirjan lukemisen lomassa, näytti se yhtä harmaalta ja tympeältä kuin muutkin kaupungit tässä talven ja kevään välitilassa. Minun oli tarkoitus katsella Jyväskylää vähän pitemmänkin aikaa, mutta Harjukaupungin salakäytävät vei mukanaan ja muistin kohottaa katseeni uudelleen vasta junan jo ohitettua Jyväskylän. Onneksi muistojeni Jyväskylä piirtyy mieleeni kauniina ja suloisena ja Harjukaupungin salakäytävät luettuani on mielikuvaan tarttunut myös hitunen maagisuutta.

Asuin Jyväskylässä reilut neljä vuotta, mutta siitä huolimatta katujen nimet eivät ole jääneet muistiini tarpeeksi hyvin. Useaan otteeseen lukiessani kaipasin karttaa tapahtumapaikkoja hahmottaakseni tai varmistaakseni. Tiesin tietäväni kuvaillut paikat, tiesin kävelleeni niiden ohitse, mutta kun en vain millään muistanut mikä mikäkin katu tarkalleen oli. Tänään vietinkin sitten hetkisen Googlen karttapalvelun äärellä, selvittäen katunäkymän avulla esimerkiksi sen, miltä Wivi Lönnin talo todella näyttää. Katunäkymissä seikkaillessa selvisi myös, että kyllä, Harjun portaiden juurella on todellakin jäätelökioski vaikka en itse millään muistanutkaan sellaista siellä olevan. Ehkäpä seuraavan kerran kun vierailen Jyväskylässä kesäiseen aikaan, täytyy minun pysähtyä tuolle kioskille ja ostaa tötterö mansikkajäätelöä. Sen jälkeen kävelen portaita ylös tunnustellen, löytäisinkö itsestäni elokuvallisen puolen ja onnistuisinko edes hetkeksi pääsemään irti jatkumohakuisuudestani. En tosin tiedä, tulisiko elämää suurempia elokuvallisia kohtaamisia lähteä etsimään jäätelötötterö kädessä, vai sopiiko jäätelö paremmin vasta kohtauksen loppupuolelle?

Vaikka haikailenkin elokuvallisiin paikkoihin, salakäytäviä en kuitenkaan halua lähteä etsimään. Ne ovat pelottavia, kylmiä, outoja. Jos oikein pinnistelen, muistiini nousee epämääräinen, vastentahtoinen tunne siitä, että olen joskus nähnyt vilauksen yhdestä salakäytävästä Tourujoen rannalla olevan höyryputken lähettyvillä.

Odotin kirjalta vähemmän selittämistä ja hämärämmäksi jäävää loppua, mutta Harjukaupungin salakäytävät oli lopulta huomattavasti selkeämpi lukukokemus kuin Lumikko ja yhdeksän muuta. Tämä kai kuulostaa positiiviselta seikalta, mutta olisin halunnut jäädä ihmettelemään ja kyselemään kirjan suljettuani. Olisin halunnut lukea enemmän pelottavista salakäytävistä ja vähemmän Kertusta. Toisaalta ahmin kirjan hyvin ahnaasti, jonka takia minulta jäi varmasti myös paljon huomioimatta ja ehkä vaistomaisesti tarrasin tiukimmin kiinni tarinan selkeämpiin osiin.

Taisin nyt jäädä tunnelmoimaan Jyväskylää ja salakäytäviä ja unohtaa tyystin kirjan päähenkilön Olli Suomisen. Kirjasta ovat kuitenkin kirjoittaneet jo niin monet muut bloggaajat, että voinen rauhassa harhailla. Kokonaisuudessaan kirja oli hieno ja upea ja olen iloinen, että hankin sen omaan kirjahyllyyni. Toivoisin tosin, että voisin ostaa myös Maagisen kaupunkioppaan itselleni ja lähteä sen viitoittamana seikkailemaan Jyväskylään!

Luettavaa huhtikuulle

Ylläolevan pinon kirjat ovat seuraavana lukulistalla. Yksi näistä ei tosin aivan kuulu joukkoon, mutta täytynee kuitenkin lukea. Kuten kuvasta ehkä voi myös todeta, kävin kaappaamassa kirjakaupasta pari Jääskeläisen teosta matkaani. Taivaalta pudonneesta eläintarhasta en tosin lupaa kirjoittaa mitään, varsinkin kun minulla on tapana jättää novellikokoelmat aina kesken. (Löysin omasta hyllystä kuusi keskeneräistä. Ohops?)

Nyt minulla on hankala valinta edessäni. Olin nimittäin jo päättänyt ottaa viikonloppureissulle mukaan Rothfussin Tuulen nimen, mutta Harjukaupunki salakäytävineen ilmaantui sekoittamaan suunnitelmia. Luultavasti sorrun ottamaan molemmat, enkä lopulta ennätä lukemaan yhtäkään loppuun.