Steph Swainston: Kuolemattomien kaarti

Kehoni otti ohjat ja kipu turrutti mielen. Jokainen siivenisku repi vyötärön lihaksia. Kohosin nopeasti lentokorkeuteeni. Katsoin alas ja näin pikkuruisia ihmishahmoja. Aloin kohota loivemmin, löysin vauhdin joka kantoi minua vähitellen ylöspäin. (Kuolemattomien kaarti, s. 26-27.)

Luin loppuun toisen Tähtifantasia-ehdokkaan eli Steph Swainstonin Kuolemattomien kaartin. Kirja oli omaperäistä fantasiaa ilman tyypillisiä kliseitä. Lukija heitetään keskellä Nelimaata, joka on erikoinen sekoitus keskiaikaa ja nykyisyyttä sanomalehtineen, linnoineen, miekkoineen ja farkkuineen. Kirjan päähenkilö Jant Shira on minä-kertoja, jolle maailma on itsestäänselvyys eikä näin lukijallekaan selitellä liikoja. Jant on outo olento: sekoitus kahta rotua, jonka ansiosta hän osaa ainoana maailmassa lentää. Tämän lisäksi hän on Nelimaan nopein mies, kuolematon, keisarin Airut, sekä auttamattoman koukussa Scolopendiumiin.

Nelimaa on sodassa turilaita vastaan, jotka ovat ihmisen kokoisia hyönteisiä. Nelimaan asukkaat eivät ymmärrä turilaita tai niiden tarkoitusperiä. Ne repivät ja tuhoavat kaiken eteensä sattuvan ja pyyhkäisisivät Nelimaan alleen, mikäli sen asukkaat eivät taistelisi niitä vastaan. Kukaan ei tiedä mistä turilaat ovat tulleet tai miksi. Eräänä päivänä niitä vain oli ja tämän jälkeen sodalle ei ole näkynyt loppua. Nelimaan lisäksi lukija pääsee myös tutustumaan Siirrokseen rihmahampaisine tiikereineen, trunkkeineen ja puhuvine liskoineen, jonne Jant päätyy vedettyään yliannostuksen Scolopendiumia. Onko Siirros vain huumehouruista harhaa vai kenties jotain enemmänkin?

Vaikka päähenkilö on kuolematon, on hän kaikkea muuta kuin voittamaton supersankari. Hänellä, kuten muillakin kuolemattomilla, on inhimillisiä heikkouksia ja paheita. Jant on rasittava, ärsyttävä ja raivostuttava, mutta voitti minut kuitenkin vähitellen puolelleen. Kokonaisuudessaan Kuolemattomien kaarti oli mielenkiintoinen lukukokemus, joka vei mukanaan kun kirjan maailmaan oli lopulta päässyt sisään.

Lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär

Luin joitakin päiviä sitten loppuun Lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantyttären. Kyseessä on vuonna 1924 julkaistu fantasiakirjallisuuden klassikko, josta ovat (kirjan takakannen mukaan) saaneet vaikutteita niin J.R.R. Tolkien kuin H.P. Lovecraft.

"Tahdomme hallitsijan, jolla on taikuuden mahti", ilmoittaa Erlin neuvosto linnanherralleen. Linnanherra taipuu neuvoston tahtoon ja lähettää poikansa Alvericin hakemaan puolisokseen Haltiamaan kuninkaantyttären Lirazelin. Alveric tuo Lirazelin Erliin ja heidät vihitään puolisoiksi. He ovat kuitenkin kotoisin aivan erilaisista maailmoista, eivätkä ymmärrä toistensa tapoja. Vähitellen tämä erilaisuus alkaa kiskoa heitä erilleen, eikä rakkaus yksin enää riitä.

Kirjan satumainen kerronta vei minut lapsuuden tunnelmiin. Kirja oli kokonaisuudessaan hyvin viehättävä ja tarina ja kieli olivat kaunista. Sen sijaan henkilöt jäivät satujen tapaan etäisiksi, eikä tarina onnistunut tempaamaan minua kunnolla mukaansa. Luulen, että kirja olisi kohdallani toiminut paremmin, jos olisin lukenut sitä vain pienen pätkän kerrallaan. Tällöin olisin ehkä osannut nauttia enemmän kauniista kielestä, taianomaisista kuvauksista ja vanhahtavasta tunnelmasta.

Hän katseli tähtiä niin pitkään, että näki niiden liikkuvan taivaalla. Enemmän kuin mitään muuta mitä oli meidän maillemme tultuaan nähnyt hän ihmetteli tähtiä. Hän rakasti niiden lempeätä kauneutta ja kuitenkin hän murehti katsellessaan niitä kaivaten, sillä Alveric oli kieltänyt häntä palvomasta niitä. (Haltiamaan kuninkaantytär, s. 61.)

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Otin tavoitteekseni lukea kaikki tämän vuoden Tähtifantasia-ehdokkaat ennen voittajan julkistamista eli ennen heinäkuun puoliväliä. Ensimmäisenä vuorossa oli Adrzej Sapkowskin Viimeinen toivomus, joka on ensimmäinen osa The Witcher eli Noituri -sarjaa.

Tähtifantasia-raadin lehdistötiedotteessa Viimeisestä toivomuksesta todetaan seuraavasti: "Ajatuksia herättävä novellikokoelma, jossa hyödynnetään hienosti itäeurooppalaista fantasiaperinnettä." Itse en olisi mieltänyt kirjaa novellikokoelmaksi, mutta ehkä minun olisi parempi olla asiaa liikaa kommentoimatta, kun en yleensä novelleja lue. Viimeinen toivomus on toki siinä mielessä novellikokoelmamainen, että tarina koostuu erillisistä päähenkilön seikkailuista kertovista tarinoista. Kuitenkin kirjan kehyskertomus sitoo tarinat tiukasti yhteen ja mitä pitemmälle kirjaa luki, sitä vähemmän irrallisilta tarinat tuntuivat. Eri tarinat rakensivat vähitellen kuvaa kirjan päähenkilöstä Geraltista ja kirjan maailmasta.

Geralt on ammatiltaan noituri eli hän hoitelee päiviltä ihmisiä kiusaavia outoja otuksia kuten vampyyreita, kimairoita ja kikimoria. Hän kiertelee maasta, kylästä ja kaupungista toiseen tarjoten palveluksiaan maksua vastaan. Tarina on suoraviivainen ja turhia konstailematon fantasiaseikkailu, jossa on häivähdyksiä (erittäin suuria ja selkeitä häivähdyksiä) tutuista saduista. Lopulta se on myös kertomus rakkaudesta. Henkilöt ovat eläväisiä ja inhimillisiä ja kirjan maailma on kuvattu mielenkiintoisesti. Kirjan kieli on mukavaa ja tarina on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, ilman turhia sievistelyjä.

Tarina toimi kokonaisuutena erittäin hyvin. En kuitenkaan jäänyt jälkikäteen sitä pohtimaan tai fiilistelemään vaan jäin kaipaamaan sille hieman lisää syvyyttä. Ehkä olen tarpeettoman vaativa, sillä Viimeistä toivomusta ennen lukemani Lumikko ja yhdeksän muuta voi hyvinkin olla yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista ja jätti minut haikailemaan outojen mysteerien perään. Viimeinen toivomus puolestaan oli helppo ja nopea lukukokemus, joka rytmittyi mukavasti Geraltin eri seikkailuja koskevien tarinoiden avulla. Kirja lopetettiin myös toimivasti. En koe, että kirja olisi jäänyt kesken, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa.

"... Ennen vanhaan metsissä ulvoivat sudet, nyt ulvovat kummitukset ja ties mitkä korvenmyrät, ja ihmissusia ja muita hirvityksiä väijyy joka askeleella. Kylissä vedenneidot ja itkijäeukot kaappaavat lapsia, tapauksia on satamäärin. Ihan tukka nousee pystyyn kun ajatteleekin kaikenmoisia sairauksia, joista kukaan ei ennen ollut kuullutkaan. Ja sitten vielä tämä!" Velerad työnsi nahkakääröä pöydällä. "Ei mikään ihme, että teikäläisten palveluille riittää kysyntään." (Viimeinen toivomus, s. 12-13)

Robert Holdstock: Avilion

Yes, she was sure of it. This was Peredur's Stone, the marker of the man's grave. This was where her mother had died and been taken to Lavondyss; this was close to where her mother had returned, renewed and vibrant with life. This was the place of ending and beginning. (Avilion, s. 5)

Avilion on suomentamaton jatko-osa Alkumetsälle. Nuorempana pidin erittäin paljon Robert Holdstockin kirjoista, joten innostuin törmättyäni puolisen vuotta sitten Alkumetsä-sarjan uuteen, vuonna 2009 ilmestyneeseen osaan. Tilattuani kirjan se jäi kuitenkin odottelemaan koskemattomana hyllyyn ja lopulta kirjan aloitettuani lukeminen venyi ja venyi. Vasta kun luin Alkumetsän uudelleen, alkoi myös tämän uuden osan lukeminen luistaa paremmin. Kymmenessä vuodessa pienemmät ja suuremmat yksityiskohdat olivat päässeet unohtumaan, joten kertaus edellisen osan tapahtumiin oli paikallaan.

Avilion keskittyy Alkumetsän keskushenkilöiden Stevenin ja Guiwennethin lapsien, Jackin ja Yssobelin elämäntarinoihin. Jack ja Yssobel ovat puolittain ihmisiä, puolittain mytagoja (eli myyttisten hahmojen vastineita, jotka alkumetsä on herättänyt henkiin). Tämä tekee heistä hahmoina mielenkiintoisia ja erilaisia. He kykenevät tarkastelemaan metsän tapahtumia myyttisten tarinoiden heijastumina, mutta toisaalta, koska he ovat osittain mytagoja, he myös ymmärtävät metsän ja sen olentojen kieltä ja tarkoitusperiä toisella tavalla kuin ihminen niitä ymmärtäisi. Asetelma oli kiehtova, mutta luulen, että ideasta olisi voinut saada enemmänkin irti. Heidän ihmis- ja mytagopuolensa tuntuivat elävän varsin rauhaisaa yhteiseloa, eikä tämä kaksinaisuus tuntunut aiheuttavan kovin suuria kriisejä.

Holdstock olisi voinut myös keskittyä enemmän vain tiettyihin henkilöihin. Nyt tarina hajosi eri suunnille ja Jackin ja Ysobelin lisäksi kertoiltiin myös useista sivuhenkilöistä, jotka koskettivat Jackin ja Yssobelin tarinaa. Muistelen aiemmissa kirjoissa erään viehätyksen olleen siinä, että kirjan sivuilla vilahtelevista hahmoista kerrottiin hyvin vähän ja monet jätettiin etupäässä viittauksiksi erilaisiin myytteihin. Jäin myös kaipaamaan syvällisempää hahmojen välisten suhteiden käsittelyä. Esimerkiksi Guiwennethin isän Peredurin ja tämän tyttärentyttären kohtaamisesta olisi voinut saada paljonkin enemmän irti.

Puutteistaan huolimatta Avilion oli jälleen mielenkiintoinen matka myyttien keskelle. Tarina oli kiinnostava ja Holdstock oli hyödyntänyt ovelasti myyttisiä henkilöitä, kuten Arthuria ja Odysseusta tarinassaan. Muistelen aikoinaan pohtineeni, mitä Stevenille ja Guiwennethille tapahtui Alkumetsän jälkeen ja Avilion tarjosi nyt tuolle tarinalle päätöksen.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviin tutustuminen on vielä edessäni, mutta sen sijaan mukaani tarttui kirjastosta Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. En ollut lukenut kirjasta yhtäkään arvostelua, enkä lukenut kirjan takakantta ennen lukemisen aloittamista. Jääskeläisen blogista olin todennut kirjan nimen sivusilmällä. Tuolloin luultavasti myös luin kuvauksen kirjasta, mutta olin jo ennättänyt unohtaa lukemani. Minulla ei siis ollut odotuksia tai oletuksia kirjan suhteen, etupäässä vain uteliaisuutta Jääskeläistä kohtaan. Olen puolisen vuotta seuraillut hänen blogiaan, joten halusin tutustua myös hänen kirjalliseen tuotantoonsa.

Lumikon alussa kiinnitin tavallista enemmän huomiota kirjailijaan. Pohdin, heijastuiko siitä tai tästä hänen omat kokemuksensa tai että mistähän hän tämän ajatuksen tai idean on saanut. Vähitellen nämä mietteet kuitenkin karisivat mielestäni ja kirja otti minut valtaansa. Aloitin kirjan ollessani yksin kotona. Oli myöhäinen ilta ja talo oli pimeä ja hiljainen. Vihjaukset ja salaisuudet herättelivät tummia varjoja mieleni äärirajoille. Vedin jalat lattialta sohvalle, sytytin valoja huoneisiin, vältin vilkuilemasta ulos. Sanat piirtyvät kirjan sivuille: tumma varjo lammen jään alla, hiljaisena tuijottava kivinen hiisi huvimajassa, vääristynyt tarina tuttujen kansien sisällä, jäiseen tuulahdukseen katoava kirjailijatar...

Asiaan kuuluisi varmaan kertoa myös jotain konkreettista kirjan juonesta? Mutta todella, tarvitseeko minun? Kirjan luettuani onnistuin löytämään varsin monta kirja-arvostelua Lumikosta, joten ehkäpä voin sittenkin jättää oman tiivistelmäni väliin. Lumikko ja yhdeksän muuta on muutenkin mielestäni kirja, josta ei kannata lukea liikaa etukäteen.

Sen sijaan päästyäni kirjan loppuun olisin mielelläni lukenut kirjasta lisää, puhunut siitä jonkun kanssa ja ihmetellyt jonkun muun teorioita. Mieleeni jäi pyörimään monia kysymyksiä. Joitain kohtia oli pakko lukea vielä uudelleenkin vastausten toivossa. Ehkä jossain vaiheessa luen kirjan kokonaan uudelleen, sillä haluaisin päästä hieman syvemmälle, ymmärtää hieman lisää, nähdä asioita hieman toisesta näkökulmasta. Haluaisin esimerkiksi tietää, miksi Laura Lumikko kutsui Ella Milanan seuraan? Pohdin tätä kirjan alussa ja kirjan lopussa, mutta kirjan keskellä juoni vei minua niin täysin mukanaan, etten muistanut miettiä kysymyksiäni. Muitakin kysymyksiä minulle jäi, mutta ehkä en esitä niitä tässä, mikäli joku eksyy lukemaan tämän ennen kirjan lukemista.

Lumikko ja yhdeksän muuta oli kiehtovaa luettavaa. Harvaa kirjaa haluaisi lukea heti perään uudelleen ja koettaa kaivella hieman lisää pinnan alta. Kirjalta ei siis kannata odottaa liikaa vastauksia. Kaikkea ei kerrota, eikä kaikkea kuulukaan kertoa.

Girl Genius: Adventure, Romance, Mad Science!

Kirjojen lisäksi luen paljon nettisarjakuvia. Eräs pitkäaikainen suosikkini on Phil ja Kaja Foglion Girl Genius, jota voi lukea täysin ilmaiseksi heidän nettisivuiltaan. Kyseistä sarjakuvaa on alunperin julkaistu printtimuodossa, mutta myöhemmin tekijät siirsivät sarjakuvan myös nettijakeluun. Sarjakuvaa on kirjoitettu vuodesta 2000 lähtien ja se on edelleen kesken. Luettavaa siis riittää ja uusi sivu ilmestyy kolme kertaa viikossa: maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. (Sarjakuvaa ei ole suomennettu.)

Tarina on kirjoittajien mukaan kaasulyhtyfantasiaa (eikä steam punkia), sillä tämä kuvaa heidän mielestään paremmin sarjakuvan maailmaa. Tarina sijoittuu vaihtoehtohistorialliseen Eurooppaan, jossa mellastavat hullut keksijät ja heidän luomuksensa. Tarinan päähenkilö on Agatha Clay, kömpelö Transylvania Polygnostic Universityn opiskelija, jonka kaikki keksinnöt tuntuvat menevän mönkään. Asiat kuitenkin muuttuvat, kun Agathan kaulassa aina roikkunut riipus varastetaan...

Sarjakuva on värikäs, toiminnan täyteinen ja humoristinen. Mukaan mahtuu niin vihreähiuksinen amazoni, puhuva kissa, itseään täynnä oleva sankari, Eurooppaa teräksisessä otteessaan pitävä tyranni, verenhimoinen merirosvokuningatar, joukko hattujaan vaalivia Jägermonstereita ja lukuisia muita mielenkiintoisia hahmoja. Tylsää hetkeä tarinassa ei ole tullut ja sarjakuva on hienosti ja yksityiskohtaisesti piirretty.

Varsinaisen tarinan lomassa on myös joitain lyhyempiä tarinoita, jotka eivät välttämättä liity lainkaan varsinaiseen pääjuoneen. Suosikkini näiden lyhyttarinoiden joukossa on Cinderella, jossa Agatha ja tämän kumppanit esittävät Tuhkimo-tarinan, joka on väännetty Girl Geniuksen maailmaan sopivaksi. Prinssejä on yhden sijaan kaksi ja pelkkien tanssiaisten sijaan he järjestävät tiedekilpailun. Ilkeät sisarpuolet vaativat nerokkaalta Tuhkimolta itselleen kilpailutyöt - kuten viinietikalla ja soodalla toimivan minitulivuoren. Oikealla olevassa pätkässä sarjakuvaa Tuhkimo puolestaan parantelee hyvän haltijattaren taikasauvaa.

Klik, Girl Geniuksen ensimmäiselle sivulle.

Robert Holdstock: Alkumetsä

Syrjäisessä Herefordshiren kolkassa sijaitseva suunnaton tammimetsä uhmasi tunkeutujia. Se oli lähes läpipääsemätöntä aarnimetsää, jonne eksynyt harhailija havahtui uuteen maailmaan, joka uhmasi kaikkia ajan ja paikan lakeja. Se oli kuin sata eri metsää ja kätki sisäänsä lukemattomia aikakausia aina ihmisen alkuhämärään asti.

Huxleyn perheeseen metsällä oli aina ollut outo imu. Se vei ensin isän, joka laiminlöi perheensä ja ajoi vaimonsa itsemurhaan. Se vei pojan, ja myöhemmin toisenkin. Sittenkään metsä ei paljastanut heille salaisuuttaan. (Ote Alkumetsän takakannesta)

Minulla on ollut jo hyvän aikaa kesken Robert Holdstockin uusin ja viimeiseksi jäänyt kirja Avilion, joka on jatkoa vuonna 1984 julkaistulle Alkumetsälle. Lukupäiväkirjani perusteella olen lukenut Alkumetsän vuonna 1999 ja olin jo pitkään pyöritellyt mielessäni, että voisin lukea sen uudelleen. En tiedä olisinko kuitenkaan toteuttanut tätä suunnitelmaani, ellei lukupiirini olisi innostunut tarttumaan Alkumetsään ehdotuksestani.

Kymmenen vuotta sitten Alkumetsä oli lukukokemuksena vaikuttavampi ja kiehtovampi, mutta edelleen kirja viehätti minua. Pidän Holdstockin luomasta muinaisesta metsästä, joka herättää myytit uudelleen henkiin ja tuo eri aikakausien hahmot, paikat ja tarinat vaeltamaan toistensa lomaan. Nykyaika ja myyttinen menneisyys kohtaavat toisensa, kun kirjan päähenkilö Steven Huxley vaeltaa yhä syvemmälle metsän sydämeen. Nuorempana minuun vetosi eniten Stevenin ja kelttiprinsessa Guiwennethin rakkaustarina, mutta nyt nautin ennen kaikkea Stevenin matkasta eri myyttien keskellä ja hänen sulautumisestaan osaksi metsän tapahtumia.

Alkumetsän uudelleen lukemisesta oli myös hyötyä Avilionin lukemisen kannalta, sillä nyt kun taustat ovat taas selkeästi muistissa, on Avilion huomattavasti mielenkiintoisempi. Jossain vaiheessa haluaisin myös tarttua sarjan muihin osiin, etenkin Metsän henkiin, jonka muistelisin aikanaan olleen Holdstockin kirjoista vaikuttavin.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Helmikuu oli niin kiireinen, että lukemiset jäivät erittäin vähälle. Nyt on kuitenkin Kjell Westön Missä kuljimme kerran luettu loppuun. Kirja oli alusta loppuun upea lukuelämys. Tunnelma kirjassa oli monin paikoin surullinen tai synkkä, mutta väliin mahtui myös iloa, onnea ja nuoruuden huumaa. Välillä haaveilin olevani itsekin Fazerilla nauttimassa leivosta, istumassa Perhoslamppujen alla, kuuntelemassa jazzin ensi sävelmiä helsinkiläisellä terassilla tai vain kulkemassa samoilla Helsingin kaduilla kuin Lucie, Eccu, Ivar tai Allu.

1900-luvun alku ei kuitenkaan ole vain jazzia ja leivoksia. Vuoden 1918 kansalaissota repi entistä syvemmän railon eri luokkien välille. Viha jäi kytemään ihmisten mieliin ja nosti jälleen raivokasta päätään Lapuan liikkeen myötä. Kuolema, pelko ja viha jättivät jälkensä aikakauden nuoriin, repien rikki hauraita mieliä. Etenkin kirjan mieshenkilöt saavat kokea sodan julmuuden - ammuttujen punakapinallisten muisto kulkee aina mukana.

Westön teos teki vaikutuksen useammalla tasolla. Kerronta oli upeaa ja koskettavaa ja kirjan henkilöt eläviä ja todellisen tuntuisia haaveineen ja ongelmineen. Lisäksi Westö tuntee historiansa ja Helsinkinsä. Hän on todella paneutunut käsittelemäänsä aikaan ja sen henkeen. Jokainen hetki kirjassa heijastelee historiaa ja kirjan henkilöt kuuluvan kuvattuun aikaan. Historia ei ole vain pelkkä kulissi. Kirjaa lukiessa tuntui kuin henkilöt olisivat todella olleet olemassa ja olisivat osa Suomen historiaa.