Helmikuu oli niin kiireinen, että lukemiset jäivät erittäin vähälle. Nyt on kuitenkin Kjell Westön Missä kuljimme kerran luettu loppuun. Kirja oli alusta loppuun upea lukuelämys. Tunnelma kirjassa oli monin paikoin surullinen tai synkkä, mutta väliin mahtui myös iloa, onnea ja nuoruuden huumaa. Välillä haaveilin olevani itsekin Fazerilla nauttimassa leivosta, istumassa Perhoslamppujen alla, kuuntelemassa jazzin ensi sävelmiä helsinkiläisellä terassilla tai vain kulkemassa samoilla Helsingin kaduilla kuin Lucie, Eccu, Ivar tai Allu.1900-luvun alku ei kuitenkaan ole vain jazzia ja leivoksia. Vuoden 1918 kansalaissota repi entistä syvemmän railon eri luokkien välille. Viha jäi kytemään ihmisten mieliin ja nosti jälleen raivokasta päätään Lapuan liikkeen myötä. Kuolema, pelko ja viha jättivät jälkensä aikakauden nuoriin, repien rikki hauraita mieliä. Etenkin kirjan mieshenkilöt saavat kokea sodan julmuuden - ammuttujen punakapinallisten muisto kulkee aina mukana.
Westön teos teki vaikutuksen useammalla tasolla. Kerronta oli upeaa ja koskettavaa ja kirjan henkilöt eläviä ja todellisen tuntuisia haaveineen ja ongelmineen. Lisäksi Westö tuntee historiansa ja Helsinkinsä. Hän on todella paneutunut käsittelemäänsä aikaan ja sen henkeen. Jokainen hetki kirjassa heijastelee historiaa ja kirjan henkilöt kuuluvan kuvattuun aikaan. Historia ei ole vain pelkkä kulissi. Kirjaa lukiessa tuntui kuin henkilöt olisivat todella olleet olemassa ja olisivat osa Suomen historiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti