keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Uuskummaa? Modernin fantasian antologia

Jokin aika sitten luin useamman vuoden hyllyssäni odotelleen Jukka Halmeen toimittaman Uuskummaa? Modernin fantasian antologia:n. Olin kirjan ostettuani lukenut siitä pari novellia ja unohtanut sitten hyllyyn. Oikeastaan hyväkin, että olin jättänyt kesken, sillä nyt kirja osui juuri oikeaan saumaan. Olen kuluneena vuotena koettanut tutustua ennakkoluulottomammin erityyppisiin fantasiateoksiin ja Uuskummaa oli loistava tapa tutustua edustamaansa lajityyppiin. Kirjan novellien kautta sain monia uusia kirjailijavinkkejä ja se herätteli innostustani uuskummaa kohtaan.

Niin, siis mitä uuskummaa? Jukka Halme avaa käsitettä kirjan esipuheessa muun muassa seuraavasti: "Kuten fantasian tai tieteiskirjallisuuden, myös uuskumman yksiselitteinen ja tarkka määrittely on melko hankalaa. Uuskumman on spekulatiivista fiktiota, jolla on pyrkimys lajityyppien välisten rajojen hämärryttämiseen ja korkeampaan kaunokirjalliseen ilmaisuun." (s. 10) Koska en oikeastaan pidä kategorioista tai niiden määrittelystä, saa käsitteen kuvailu jäädä tähän. Sen sijaan kiinnostuneet voivat jatkaa Wikipedian pariin.

Aiemmin lukemani Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki on myös uuskummaa ja kyseisen kirjan innoittamana jatkoinkin tämän antologian kimppuun. Ambergrisin kiehtovien tarinoiden jälkeen VanderMeerin antologiassa oleva novelli Salainen elämä tuntui kuitenkin valitettan laimealta. Ehkä novelli olisi toisella hetkellä ollut kiinnostavampi - eli silloin kun en olisi turhaan haikaillut takaisin Ambergrisin pariin.

Omaksi suosikikseni kokoelmasta nousi China Mievillen voimakastunnelmainen Lemmikki. Novellissa urbaanissa maailmassa elävä noita luo itselleen voimaeläimen, joka osoittautuukin joksikin aivan muuksi, kuin mitä velho odotti. Velho koettaa hukuttaa iljettävän lemmikkinsä, mutta sinnikäs olento ei ole niin helposti nujerrettavissa.

Lueskelin myös muiden mielipiteitä novelleista ja monen mielestä Lemmikki tuntui olevan ällöttävä ja epämiellyttävä lukukokemus. Minusta tarina oli hyvin kiehtova ja novellin maailma kiinnostava. Toki tarina oli myös ällöttävä. Erehdyin yrittämään novellin lukemista lounastaessani, mutta jouduin luovuttamaan ja siirtämään kirjan sivuun. Ällöttävyydestään huolimatta (tai kenties jopa sen takia?) tarina oli todella hieno ja vahvisti ajatustani siitä, että Mievillen vastikään suomennettu Toiset täytyy ehdottomasti lukea.

Toinen erityisen mielenkiintoinen novelli oli Kelly Linkin Taikuutta vasta-alkajille. Parasta tässä oli tarina oudosta tv-sarjasta nimeltään Kirjasto, joka tuntui elävän omaa elämäänsä. Sarjaa näytetään televisiosta aivan satunnaisina aikoina eikä kukaan tiedä mitään sen tuotannosta tai näyttelijöistä. Sarjan päähenkilöäkin esittää jokaisessa jaksossa eri henkilö. Novelli itsessään tuntui kuitenkin tarpeettoman pitkäksi venytetyltä - sitä olisi voinut mainiosti tiivistää. Erityisen ärsyttävää tämä oli sen takia, että lopulta tarina loppui kuitenkin aivan kesken.

Oudoimman novellin tittelin saa Stepan Chapmanin Afasian valtionsalaisuudet. Esimerkkinä outoudesta lainaan tähän pätkän novellin alkupuolelta: "Musta Jäätikkö havaittiin ensimmäisen kerran Kangastusjärvellä vuonna 500 jAv (jälkeen Alban vallannousun). Ensimmäiset jäätikön kohdanneet afasialaiset olivat yksinkertaisia käsitteellisiä takkuja, joita sihahteli ja tihkui Epäilyksen Suolla norskuruohon seassa. Pieni höpsö niistäin sihahti olevaksi kuplivassa sinisessä ilmassa. Se avasi nuppisilmänsä ja näki, mitä siinä oli nähtävänä." (s. 116)

Musta Jäätikkö uhkaa siis Afasiaa ja Afasian hallitsijan Alban täytyy kohdata totuus itsestään ja tätä kautta pelastaa Afasia. Tässä apuna on muun muassa yhdeksän jalan mittainen, kaktuksista punottu Ronkkikuningas ja Afasian Salainen Piano pianorullineen. Outouksistaan huolimatta novelli oli toimiva kokonaisuus, jonka loppu oli yllättävän selkeä, eikä jättänyt hämmennystä jälkeensä toisin kuin esimerkiksi Mievillen Lemmikki.

Joukossa oli myös monia muita hienoja ja kiinnostavia novelleja, vaikka en niistä tähän kirjoitakaan. Kokoelman luettuani jäin miettimään, että olisi hienoa saada tälle antologialle jatkoa ja tutustua useampiinkin uuskumman edustajiin.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Luettuja ja lukemattomia kirjoja

Olen jälleen viime aikoina lukenut enemmän kuin blogannut. En usko, että kirjoittaisin kaikista enää omaa postaustaan, joten ajattelin tiivistää useamman kirjan yhteen kirjoitukseen. Sen lisäksi, että olen laiska bloggaaja, ei kaikista kirjoista tunnu löytyvän niin paljoa sanottavaakaan. Lisäksi kirjojen jatko-osista kirjoittaminen tuntuu hieman toistamiselta, etenkin jos pyrkii kirjoittamaan siten, ettei spoilaisi niitä, jotka eivät ole lukeneet sitä ensimmäistäkään osaa.

Jatko-osien kerta ollessa puheena, voisin ensinnä mainita Roger Zelaznyn Amberin kronikoiden toisen osan Avalonin luodit. Luin kirjan vastikään loppuun, mutta en koe tarpeelliseksi kirjoittaa tästä pidemmälti heti edellisen osan perään. Kirja oli viihdyttävä, mutta ei yhtä hyvä kuin sarjan ensimmäinen osa. Kirja oli tiivis, suoraviivainen ja nopeatempoinen kuten edeltäjänsäkin, mutta nyt Corwin tiesi kuka oli ja mitä halusi. Tämä ei ollut valitettavasti enää yhtä kiinnostavaa kuin epätietoisuus ja itsensä etsiminen. (3/5)

Lukupiirikirjana luin Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Kirjan takakansi kuulosti hyvin kiehtovalta, mutta kirjan sisältö ei herätä näin jälkikäteen oikein mitään tuntemuksia. Kirja kertoo 1900-luvun alussa eläneistä siamilaisista kaksosista. He ovat kummajaisia, esiintyvät sirkuksessa ja tutustuvat 1920-luvun lopun Helsingissä Irikseen, joka on ärsyttävä. Ja siinäpä oikeastaan se, mitä kirjasta jäi käteen. (3/5)

Jim Butcherilta luin Dresden Files -sarjan kuudennen osan Blood Rites, joka oli muistaakseni jälleen hitusen parempi kuin edeltäjänsä. Kirjassa tapahtui koko ajan niin paljon (sarjalle tyypillisesti), että hyvä kun Harry ennätti lainkaan nukkua tai ajatella kaiken sen toiminnan keskellä. Lukijana koin tämän välillä turhauttavana, mutta eipähän ainakaan ennättänyt tylsää hetkeä tulemaan. Juonesta voisi kertoa sen verran, että aikuiselokuvien ohjaaja palkkaa yksityisetsivävelhomme selvittelemään kirousta, joka tuntuu surmaavan ohjaajan elokuvaprojektissa mukana olevia naisia. Työnteon lomassa Harry saa selville myös uusia asioita suvustaan. Helppoa ja viihdyttävää luettavaa. (3/5)

Tällä hetkellä kesken on useampia kirjoja. Uuden lukupiirikirjan - Muriel Barberyn Siilin eleganssi - päähenkilöt tuntuvat todella ärsyttäviltä, enkä ole jaksanut lukea kirjaa vielä alkua pidemmälle. Tämän vuoksi aloitin myös lukemaan minulle suositeltua J. Pekka Mäkelän Alshainia. Scifi ei yleensä kuulu lukemistooni, mutta ainakin alun perusteella kirja vaikuttaa oikein mainiolta! George R. R. Martinin Dance with Dragons on edelleen kesken, enkä ole siihen hetkeen koskenut. Tällä hetkellä ei vain jaksa innostaa tarina vailla loppua, jonka alun on jo unohtanut ja jossa on liikaa henkilöitä. (Tämä kirja lienee myös yksi syy siihen, miksi Zelaznyn kirjojen suoraviivaisuus ja nopeatempoisuus tuntuivat niin miellyttäviltä.)

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Roger Zelazny: Amberin yhdeksän prinssiä

Viime vuoden loppupuolella löysin Vaskikirjojen julkaiseman fantasiakirjallisuuden ja olen hiljakseen lukenut kustantamon kirjoja. Löytäminen tosin tapahtui jokseenkin myöhäiseen aikaan, sillä kustantamo oli tuolloin lopettamassa toimintaansa. (Nyt se on myyty uudelle omistajalle, mutta tämän enempää en kustantamon tilanteesta tiedä.) Silmäillessäni kustantamon kirjavalikoimaa, tykästyin heti ensinäkemältä Roger Zelaznyn Amberin yhdeksän prinssiä -kirjan kanteen. En kuitenkaan halunnut ostaa omaan hyllyyni sarjaa, jonka suomennos on ilmeisestikin jätetty kesken. Törmättyäni kirjaan kirjastossa jokin aika sitten, lähti se matkaani.

Kirjan alkuasetelma on seuraava: Mies herää vuoteessa. Hän ei tiedä kuka hän on tai missä hän on. Hän muistaa, että jo jonkin aikaa, aina kun hänen mielensä on hieman selkiytynyt, tulee sairaanhoitaja neuloineen ja tökkää häneen jotain. Mies muistaa olleensa onnettomuudessa, mutta hänestä tuntuu, ettei hänen enää tarvitsisi maata vuoteessa ja että häntä on pidetty unessa liian pitkään. Mies päättää, että on aika nousta ylös ja ottaa kohtalo taas omiin käsiin.

Sairaalassa mies saa tietää, että hänen sisarensa on kirjannut hänet sinne. Tämä sisar on hänen ainoa linkkinsä totuuteen hänestä itsestään, joten hän lähtee tapaamaan tätä. Tietenkään mies ei tiedä, onko tämä henkilö hänen sisarensa, tai mitkä hänen tarkoitusperänsä ovat, mutta ainoa tapa saada lisää tietoa, on tavata tämä "sisar".

Mies ei halua paljastaa muistinsa onnetonta tilaa muille, joten keskustellessaan muiden ihmisten kanssa hän koettaa pitää tilanteensa salassa ja samalla saada mahdollisimman paljon tietoa itsestään. Seurauksena tästä on hykerryttäviä keskusteluja, joissa mies koettaa viedä keskustelua eteenpäin kertomatta itse oikeasti mitään. Hän heittää keskusteluun epämääräisiä ja vihjailevia kommentteja, ilman, että hänellä on aavistustakaan siitä, mitä hän vihjailee. Esimerkkinä pätkä keskustelusta edellä mainitun sisaren kanssa:

"Kyllä", hän jatkoi, "ja hän haluaa tietää, mikä on asemasi."
"Olen juuri tässä", sanoin.
"Tarkoitatko...?"
"Tällä hetkellä", sanoin hänelle ehkä liiankin nopeasti, koska hänen silmänsä olivat laajenneet liian paljon, "koska en tiedä asioiden tämänhetkistä laitaa" mitä se sitten tarkoittikaan.

(Amberin yhdeksän prinssiä, s. 20)

Päähenkilön mielenkiintoisen ongelman lisäksi pidin kirjan suoraviivaisuudesta. Asiat etenivät nopeaan tahtiin, ilman loputonta jahkaamista ja yllättäviä uusia ongelmia. Fantasiasarjojen ongelmana tuntuu välillä olevan asioiden loputon pitkittäminen ja tarpeeton monimutkaisuus. Zelazny ei kuitenkaan sorru tähän, joten Amberin yhdeksän prinssin lukeminen tuntui virkistävältä vaihtelulta. Kirja oli myös mukavan lyhyt (202 sivua), mutta tästä huolimatta kirjassa tapahtui paljon ja juoni edistyi hyvin.

torstai 13. lokakuuta 2011

Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki

Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki oli erikoinen lukukokemus. Kirja koostuu kolmesta novellista ja liitteistä. Tarinat ovat sävyltään hyvin erilaisia, ensimmäinen on surrealistinen taidepläjäys, toinen kuivakka historiakuvaus ja kolmas sekava tarina viirahtaneesta kirjailijasta. Tarinoiden tunnelmaan kietoutui ajoittain lovecraftmaisia lonkeroita, puistattavia väläyksiä ja visioita, joita oma mielikuvitus väritti lisää tummin sävyin. Kaikkia tarinoita yhdistää Ambergrisin ihmeellinen ja kammottava kaupunki.

Ensimmäinen novelli, Martin Laken muodonmuutos, kertoo alkujaan keskinkertaisesta taiteilijasta, joka onnistuu nousemaan tuntemattomuudesta kuuluisuuteen. Mikä on tämän muodonmuutoksen taustalla? Taidekriitikko Janice Shriek koettaa ymmärtää Martin Laken sielunelämää hänen taulujaan tulkitsemalla. Taulut piirtyvät lukijan eteen upeina, pelottavina ja hämmentävinä. Ambergrisin kaupunki itse on kuin epätodellinen unikuva, jonka uumenissa Martin Lake maalaa painajaistaan kerros kerrokselta katsojan eteen. Entä mitä ovat hyönteistenkerääjät ja sieniasukit, joita vilahtaa Ambergrisin varjoisilla kaduilla?

Toisessa novellissa, Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan, katkeroitunut historioitsija Duncan Shriek kuvaa Ambergrisin varhaista historiaa matkaoppaan sivuilla. Teksti vilisee alaviitteitä ja huomautuksia, joiden kautta lukija saa tietoonsa lukuisia detaljeja, sekä muiden historioitsijoiden epäuskottavia tulkintoja tapahtumista. Itse Ambergrisin varhaishistoria on synkeä, verinen ja outo. Ambergris perustettiin harmaalakkien (eli sieniasukkien) asuttaman Cincoriumin päälle julmuuksia kaihtamatta. Harmaalakkien ärsyttämisellä on kuitenkin kammottavat seuraukset.

Viimeinen novelli, X:n outo tapaus, on kertomus kirjailijasta, jonka todellisuudentaju on järkkynyt. Psykiatri haastattelee häntä selvittääkseen, onko hän enää yhteiskuntakelpoinen. Kirjailija kokee olevansa jälleen todellisuudessa kiinni ja vakuuttelee, että Ambergris on vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Tämä novelli ei ollut mieleeni yhtä paljon kuin kaksi edellistä. Sen lisäksi, että tarina tuntui sekavalta, en oikein pitänyt siitä, että kirjailija meni sekoittamaan "todellisuutta" ja Ambergrisia. Tämä jotenkin rikkoi aiempien tarinoiden luomaa lumousta.

Puolet siitä ajasta, kun luin viimeistä novellia, kiukuttelin mielessäni sitä, että suomentaja ei ollut ennättänyt suomentaa alkuperäistä teosta kokonaisuudessaan ja kirjasta oli siis jäänyt yksi novelli pois. Myöhemmin tajusin, ettei totuus olekaan aivan niin yksioikoinen. Englanniksi kirjasta on ilmestynyt monta eri painosta ja uusiin painoksiin on ilmeisestikin lisätty aina jotain uutta. Mitä ilmeisimmin minun täytyy etsiä siis käsiini mahdollisimman uusi englanninkielinen painos tästä kirjasta. Lisäksi tilasin jo toisen VanderMeerin Ambergrisiin sijoittuvan kirjan: Shriek, an Afterword. (Kirjastosta ei valitettavasti näyttänyt löytyvän VanderMeeria englanniksi.)

En alkuun tajunnut, että kirja koostuu useammasta tarinasta ja niin kuvittelin ensimmäistä tarinaa lukiessani sen olevan vasta alkua siinä kuvatuille tapahtumille. Olin siis jokseenkin pettynyt tajutessani, että Martin Laken tarina jo päättyikin ja vielä ilman makaaberia loppua, jota olin odottanut. Tästä huolimatta pidin eniten ensimmäisestä novellista, jota lukiessani saatoin miltei kuvitella näkeväni maalaukset silmieni edessä. Oli kuitenkin myös kiehtovaa päästä näkemään vilaus Ambergrisin kaupungin menneisyydestä toisessa novellissa. Tämän jälkeen en enää saattanut suhtautua samoin ensimmäisessä tarinassa hämmentävinä viittauksina esiintyneisiin harmaalakkeihin.

Kokonaisuudessaan kirja oli outo, erilainen ja hieman sekalainen. Ei varmasti kaikkien mieleen, mutta minä nautin kirjasta täysin siemauksin. Se osui selvästikin oikeaan mielentilaan, sillä en usko, että olisin toisena hetkenä jaksanut innostua yhtä paljon. Nyt kirja jätti kaipuun saada lukea lisää kummallisia tarinoita. Yhden itse asiassa jo luinkin, kun huomasin ilokseni, että hyllyssä nököttävässä Uuskummaa? Modernin fantasian antologiassa oli VanderMeerin novelli Salainen elämä. Tämä ei tosin valitettavasti yltänyt kiehtovuudessaan Pyhimysten ja mielipuolten kaupungin tasalle.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet

... Totuuden tietää herrasmiesroistoksi itseään kutsuva Locke Lamora, joka elää varasjoukkoineen kirjaimellisesti maan alla, piilossa vanhan Perelandron temppelin uumenissa. Turvatakseen elantonsa ja pitääkseen uteliaat silmät loitolla he antavat tarinan Vainolaisesta elää omaa elämäänsä. Jo vuosien ajan herrasmiesroistot ovat häpeämättä rikkoneet kaupungin kirjoittamatonta lakia ja putsanneet varakasta aatelistoa, jonka jopa rosvoruhtinas Barsavi on luvannut jättää rikoksilta rauhaan... (Takakansi)

Jos haluat lukea kuvauksen Locke Lamoran valheista, tämä bloggaus ei ole se jota etsit. Klikkaa itsesi eteenpäin vaikka alla olevasta Risingshadowin sivuille johtavasta linkistä. Tämä kirjoitus sisältää vain marinaa.

"Kai sen täytyy olla loistava, kun kaikki muutkin sitä ovat kehuneet", pohdin aloitettuani lukemaan Scott Lynchin Locke Lamoran valheita. Kirjan alku tuntui sekavalta ja tylsältä, mutta koska esimerkiksi Risingshadowin tietokannassa kirjaa oli vain ja ainoastaan kehuttu ja suitsutettu, arvelin, että kirjan täytyy parantua huimasti edetessään.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kirjan rakenne kyllä muuttui selkeämmäksi, mutta kovin ihmeellinen tarina ei kuitenkaan ollut. En ymmärrä, mitä ihmiset kirjassa ovat nähneet. Kenties, jos minulla ei olisi ollut mitään odotuksia kirjan suhteen, se olisi voinut olla hitusen parempi, mutta ei missään nimessä neljän tai viiden tähden lukukokemus.

En olisi menettänyt mitään, jos olisin jättänyt kirjan lukematta. Kyllähän kirja oli ihan viihdyttävä ja tarina toimiva, mutta ei siinä mitään erityistä ollut. Hahmot tuntuivat jotenkin latteilta ja hengettömiltä ja eniten myötätuntopisteitä sai palkkavelhon haukka. Luulen, että minulle kirjan ongelmana oli se, että se jätti minut tunnepuolella täysin kylmäksi. Verta ja päitä lenteli, mutta tämä kaikki tapahtui jotenkin niin kylmästi ja tehokkaasti, että etupäässä tunsin vain ärtymystä siitä, että hahmot joihin työllä ja vaivalla olin tutustunut, mentiinkin nyt sitten tappamaan.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot

Ajattoman kaupungin varjot on mestarillinen seikkailukertomus, jossa perinteinen hyvän ja pahan välinen taistelu esitetään uudessa valossa. Teos on myös ainutlaatuinen kuvaus Barcelonan historiasta – siinä ovat läsnä ne ihmiset, joiden tarinoita ei yleensä kerrota historiateoksissa: prostituoidut, helppoheikit ja hämärämiehet. Tunnettujen historiallisten faktojen ja tapahtumapaikkojen lomasta löytyy salattu, taianomainen varjojen Barcelona. (Takakansi)

Luettuani yllä olevan kuvauksen Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjoista, kirja kuulosti todella kiehtovalta, enkä voinut vastustaa sitä. Aloitettuani kirjan en kuitenkaan enää ollut yhtä innostunut ja niinpä kirjan lukeminen venyi ja venyi kunnes aloin epäille, etten ehkä viitsisi lukea sitä edes kokonaan. Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja puolittain väkisin luin sen loppuun.

Vaikka kirja ei kokonaisuudessaan ollutkaan aivan nappisuoritus, olen kuitenkin tyytyväinen, etten luovuttanut kesken. Ajattoman kaupungin varjot tarjosi hieman erilaisen lukukokemuksen verrattuna muihin viime aikoina lukemiini kirjoihin. Se jätti myös jälkeensä jotain pureskeltavaa ja fiilisteltävää. Pidän siitä, että kirjasta ei pääse heti irti sen suljettuaan, vaan sitä on pakko jäädä hieman pohtimaan. Kirjassa oli myös varsin vahva oma tunnelmansa, joka kiehtoi minua.

Tuoreeltaan kirjasin ylös, että kiinnostavaa kirjassa olivat historiallinen Barcelona, ajatukset hyvästä ja pahasta, Marcos Solana ja Marta Vives, iättömät / kuolemattomat (tai mitä he olivatkaan) sekä kirjan tunnelma. Olisin kuitenkin toivonut, että näitä kiinnostavia aineksia olisi korjailtu parempaan tasapainoon, niin että kirjan rakenne olisi ollut toimivampi ja loogisempi. Nyt kirja tuntui monessa kohtaa vain pätkiltä historiaa, jotka eivät kunnolla sitoutuneet toisiinsa tai siihen tarinaan, jota kerrottiin nykyajassa. Sinällään nämä pätkät olivat kiinnostavia ja kiehtovia, mutta eivät tuntuneet tukevan tarinan kokonaisuutta. Hajanaisuus oli oikeastaan koko kirjan ongelma, sillä myös nykypäivän kuvaus oli hajanaista ja etenkin Marcos Solanan merkitys tarinassa jäi aivan liian pieneksi.

Ajattoman kaupungin varjot oli kuitenkin juuri sitä, mitä olin arvellutkin sen olevan kun ensimmäisen kerran tartuin kirjaan. Se oli fiilistelyä, vahvoja tunnelmia, salaperäisyyttä, historiaa, varjoja ja vaivalloinen lukukokemus. En tiedä, suosittelisinko kirjaa, mutta toisaalta olen kuitenkin itse edelleen kiinnostunut siitä ja hivenen tekisi mieli lukea sen alku uudelleen ja katsoa, saisinko vielä hieman lisää irti siitä. Etenkin Isä Olavide jäi kaihertamaan ajatuksiani, sillä tuntui siltä, että ainakin hänen kohdallaan jotain oli jäänyt minulta huomaamatta.

torstai 22. syyskuuta 2011

Jim Butcher - Dresden Files

"Magic. It can get a guy killed." (Esim. Storm Front, takakansi.)

Martinin A Dance with Dragonsin kahlaamisen lomassa olen lukaissut Jim Butcherin Dresden Files -sarjan neljännen ja viidennen osan, Summer Knight ja Death Masks. Olen lukenut aiemmat Dresden Filesin osat ennen blogini perustamista, enkä ole niistä näin ollen tänne kirjoittanut. Niinpä ajattelin keskittyä tässä postauksessani yleisemmin koko sarjaan.

Dresden Filesien päähenkilö on Harry Dresden, joka on Chicagon ainoa ammattilaisvelho. Hänellä on puhelinluettelossa oma ilmoituksensa: "Harry Dresden. Lost Items Found. Paranormal Investigations. Consulting. Advice. Reasonable Rates. No Love Potions, Endless Purses, Parties, or Other Entertainment." (Storm Front, s. 3.) Yksityisten asiakkaiden lisäksi Harry myös konsultoi Chicagon poliisin epätavallisiin tapauksiin keskittynyttä yksikköä.

Ammattivelhon työ ei kuitenkaan ole helppoa. Tavalliset ihmiset nauravat Harrylle, muut velhot eivät arvosta häntä ja silloin harvoin kun Harry onnistuu saamaan asiakkaita, ovat työtehtävät kaikkea muuta kuin turvallisia. Työssä joutuu kohtaamaan kaikenlaisia epämiellyttäviä olentoja ja työtapaturmat ovat valitettavan yleisiä.

Tarinaa kuljetetaan Harryn näkökulmasta ja persoonallinen päähenkilö on mielestäni yksi sarjan vahvuuksista. Harryn kuivakka huumori ja ajoittainen sosiaalinen epäkorrektius viihdyttävät. Harry Dresden ei kuitenkaan ole vain huvittava hahmo, vaan tällä on oma synkempi puolensa ja menneisyytensä. Harry joutuu tekemään vaikeita valintoja ja taistelemaan sen eteen, että toimii oikein. Harryn menneisyyttä on avattu kirjoissa vähitellen ja odotan mielenkiinnolla saavani tietää hänestä lisää.

Jim Butcherin luoma taikuussysteemi on myös kiinnostava, esimerkiksi taikajuomien rakentumista Butcher on pohtinut tarkkaan. Lemmenjuomaan - jonka Harry joutui vastentahtoisesti tekemään - sekoitetaan tequilaa, suklaata, parfyymia ja 5o dollarin seteli. Viimeisimmässä lukemassani kirjassa Harry puolestaan hyödynsi vedettävää muoviankkaa jäljitysloitsussa ja seurasi taapertavaa lelua kohteensa luokse. Toki taikuus on myös välillä vain vakavaa, mutta itse olen pitänyt eniten huumorilla sävytetyistä kuvauksista.

Vaikka sarjan eri osat keskittyvät yksittäisiin tapauksiin, ovat ne kuitenkin kytköksissä toisiinsa ja aiempien osien tapahtumat ovat vähintään taustalla seuraavissa osissa. Lukija pääsee Harryn mukana kirja kirjalta syvemmälle ja syvemmälle maagiseen maailmaan ja tutustuu erilaisiin henkilöihin ja olentoihin.

Dresden Files -sarjan kirjat ovat nopeatempoisia fantasia-dekkareita, joiden parissa ei tylsää hetkeä ole ennättänyt tulemaan. Olen nyt lukenut sarjan viisi ensimmäistä osaa ja olen pitänyt kaikista osista. Ne eivät listaudu parhaimpien lukukokemuksien joukkoon, mutta ovat sen sijaan olleet viihdyttäviä ja mukavia välipaloja, joiden pariin olen mielelläni uppoutunut kaivatessani helppoa luettavaa.

tiistai 16. elokuuta 2011

Neil Gaimanin Neverwherestä enkeleihin

Lontoon katujen alta löytyy maailma jonkalaista monet eivät pystyisi kuvittelemaan edes unissaan. Siellä on kaupunki täynnä hirviöitä ja pyhimyksiä, murhaajia ja enkeleitä, puhuvia rottia, ritareita haarniskoissaan ja kalpeita mustaan samettiin pukeutuneita tyttöjä. Tässä Lontoossa asuvat ne, jotka ovat pudonneet tavallisen maailman raoista pohjalle asti. (Pätkä napattu täältä.)

Jokin aika sitten luin Neil Gaimanin Neverwheren. Muistelen kirjan olleen todella hieno lukukokemus teini-ikäisenä, mutta nyt uusintakierroksella kirja ei enää sykähdyttänyt yhtä paljon. Maanalainen Lontoo on paikkana hyvin kiinnostava ja kiehtova, mutta itse kirjan juoni tuntui jotenkin liian yksinkertaiselta. Aiheesta olisi mielestäni voinut saada irti enemmänkin. Etenkin enkeli Islington jäi hyvin ohueksi, vaikka tässä olisi ollut potentiaalia hyvinkin kiinnostavaksi hahmoksi.

Jäinkin pohtimaan, että haluaisin lukea jonkin hyvän enkelikirjan. En ole lukenut enkeleistä kovinkaan paljoa, vaikka ne taitavat olla jonkinlainen muoti-ilmiö tällä hetkellä. En kuitenkaan halua lukea teiniromanssienkelitarinoita (kuten esim. Lauren Katen Fallen) vaan sellaisista enkeleistä, joista Raija kirjoittaa kuvaillessaan Lavie Tidharin kirjaa An Occupation of Angels - eli pelottavista ja suurenmoista enkeleistä.

Löysin pikaisella silmäyksellä kirjanmerkeistäni pari muutakin enkelikirjaa:
Becca Fitzpatrickin Langennut enkeli ja Danielle Trussonin Enkelioppi. Ensimmäinen on kuitenkin ilmeisesti juuri sitä teinihömppää, eikä jälkimmäinenkään aivan vaikuta olevan sitä mitä nyt etsin. Osaisiko siis joku lukija suositella jotain kiinnostavaa enkelikirjaa?

maanantai 15. elokuuta 2011

Vaaleanpunainen tunnustus

Sivukirjaston Liina antoi minulle seuraavan söpön tunnustuksen. Kiitos siitä!


Tunnustuksen myötä minun tulisi paljastaa lempivärini, lempiruokani ja paikka, johon haluaisi matkustaa.

Yhtä lempiväriä en osaa nimetä. Vihreä ja violetti ovat ihania, mutta myös tuon muffinssin vaaleanpunainen vetoaa minuun. Lempiruokaa ovat itse tehty pitsa, lohipasta, miehen tekemä kebab, salviapasta, naudanpihvi punaviinin äärellä nautittuna ja monet muut herkut... Matkoille haluaisin lähteä ainakin Japaniin, Britteihin ja Irlantiin.

En nyt laita haastetta eteenpäin, kun tuntuu, että se on vähän kaikkialla jo pyörinyt. Blogimaailma on kuitenkin täynnä ihania blogeja ja bloggaajia, joten kiitos kaikille teille mahtaville tyypeille!

perjantai 12. elokuuta 2011

Patrick Rothfuss: The Wise Man's Fear

Patrick Rohfussin The Wise Man's Fear on toinen osa Kuninkaansurmaajan kronikkaa. Tarinan kehyskertomuksessa on edetty toiseen päivään. Kvothe jatkaa tarinansa kertomista kahdelle kuulijalleen, hoidellen välillä majatalonpitäjän velvollisuuksiaan. Muistojen Kvothe puolestaan seikkailee sen minkä ennättää. Kiehtovan yliopistoelämän lisäksi hän lähtee Vintasiin auttamaan ruhtinas Maeria ja päätyy retkellään kauemmas kuin odottikaan. (Vähemmän ympäripyöreän kuvauksen juonesta voi lukea esimerkiksi täältä.)

Suljettuani The Wise Man's Fearin kannen olin hieman pettynyt. Lukukokemus oli upea ja toivottoman koukuttava, mutta kirjan loppu ei ollut yhtä hyvä. Kirjan ollessa kesken en olisi malttanut laskea sitä käsistäni, kun taas kirjan loputtua olin etupäässä ärtynyt ja turhautunut. Kiehtova kirja olisi ansainnut mielestäni myös kutkuttavan ja erityisen lopun.

Onneksi en kuitenkaan jättänyt asiaa tähän vaan ryhdyin etsimään muiden mielipiteitä kirjasta, päätyen lopulta lukemaan tätä kirjoitusta. (En suosittele klikkaamista, jos et ole lukenut molempia kirjoja.) Kyseisen bloggauksen kirjoittaja on koonnut yhteen mielenkiintoisia teorioita Rothfussin tarinaa koskien ja lukijat ovat jatkaneet aiheen pohdintaa kommenteissaan. Luettuani kirjoituksen viimeistä kommenttia myöten olisin halunnut saman tien tarttua kirjoihin ja lukea ne uudelleen. Eräs kiintoisa pohdinta liittyi siihen, että jokainen kirjan kohtaus on merkityksellinen tarinan kannalta. Eli myös täytekohtauksilta tuntuvat tapahtumat olisivat kirjassa jostain tietystä syystä...

Rothfussin tarinassa on siis enemmän syvyyttä, kuin mitä ahne lukija (eli allekirjoittanut) on ensimmäisellä lukukerralla saanut irti. The Wise Man's Fearin loppu parani huomattavasti luettuani erään teorian, joka ei itselleni ollut tullut lainkaan mieleen. (Liittyy osittain Kvothen ja Elodinin viimeiseen keskusteluun kirjassa.) Lisäksi eräiden muiden teorioiden myötä Denna alkoi tuntua mielenkiintoisemmalta ja vähemmän ärsyttävältä.

Jos siis haluat lukea mielenkiintoisen ja koukuttavan fantasiaseikkailun, tartu Rothfussin kirjoihin! Tosin kannattaa muistaa, että kolmas eli viimeinen osa ei ole vielä ilmestynyt. Asioiden selviämistä joutunee siis odottamaan kiduttavan kauan.

Muita arvosteluja kirjasta: 1, 2

tiistai 2. elokuuta 2011

Heräilyä kesäunilta

Kesän hiljaiselon jälkeen yritän jälleen herätellä blogiani eloon. En ennättänyt kesän aikana lukea montaakaan kirjaa, mutta viime sunnuntaina luin viimein loppuun jopa kaksi: Robert Jordanin ja Brandon Sandersonin The Gathering Stormin ja Neil Gaimanin Neverwheren. Jälkimmäisen uudelleenlukua olin miettinyt jo pitemmän aikaa ja kun törmäsin kirjan englanninkieliseen pokkariversiooon Tukholmassa, en voinut vastustaa kiusaista, vaan nappasin kirjan matkaani.

Edellä mainittujen lisäksi olen lukenut loppuun vain Joe Abercrombien Ase itse:n. Ase itse oli ihan ok, ei suurimpia suosikkejani, mutta tarpeeksi kiinnostava, että luen luultavasti jossain vaiheessa seuraavankin osan. Tarina oli kuitenkin hieman liian rosoinen ja hahmot liian epämiellyttäviä ollakseen aivan minun makuuni.

Kesän jäljiltä minulla on edelleen kesken Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot. Koetin eilen, luettuani muut keskeneräiset kirjat loppuun, jatkaa myös tätä kirjaa, mutta se tuntui toisiin verrattuna kuivakalta ja hengettömältä. Vetävämmän lukukokemuksen toivossa aloitinkin lukemaan Patrick Rothfussin The Wise Man's Fearia. Lisäksi odotan lähiaikoina saavani luettavakseni George R. R. Martinin A Dance with Dragonsin sekä Andrzej Sapkowskin Kohtalon miekan.

maanantai 1. elokuuta 2011

Robert Jordan & Brandon Sanderson: The Gathering Storm

Fantasian lukijoille Robert Jordan ja Ajan Pyörä lienevät tuttuja, hyvässä tai pahassa. Minä törmäsin Robert Jordanin massiiviseen fantasiasarjaan ensimmäisen kerran vuonna 1998, jolloin sarjasta oli suomennettu vasta muutama ensimmäinen osa. Tuolloin tuskin osasin aavistaa, että edelleen, yli kymmenen vuoden ja yli kahdenkymmenen suomennetun osan jälkeen sarja olisi edelleen kesken.

Vuonna 2007 Robert Jordan kuoli, mutta hänen sarjansa elää edelleen. Ennen kuolemaansa Jordan oli pyytänyt vaimoaan etsimään jonkun, joka voisi kirjoittaa sarjan valmiiksi, jotta fanit saisivat lukea myös sarjan päätöksen. Aluksi tuntui erikoiselta ajatella, että joku muu on kirjoittanut viimeiset kirjat. Luettuani The Gathering Stormin esipuheen en kuitenkaan voinut muuta kuin arvostaa Robert Jordania ja sitä, kuinka paljon hän välitti lukijoistaan. Hän täydensi elämänsä viimeisinä viikkoinaan muistiinpanojaan parhaansa mukaan, jotta joku toinen voisi viimeistellä sarjan hänen puolestaan sarjan faneja varten.

The Gatherin Stormin perusteella koen, että Brandon Sanderson oli loistava valinta viimeistelemään Jordanin sarja. Kuten joku kirjoitti, on kuin sarjalle olisi valittu uusi ohjaaja, joka vie sarjaa ja hahmoja eteenpäin omalla tavallaan. Tarina oli Ajan Pyörän, hahmot olivat tuttuja, mutta kuitenkin kirja oli tyyliltään erilainen kuin aiemmat osat. En osaa varmaksi sanoa, kun en ole kirjailijoiden tyyliä oikeasti vertaillut, mutta minusta tuntui, että pääsimme lukemaan enemmän henkilöiden ajatuksista ja tunteista. Aivan kuin kameraa olisi tuotu lähemmäs yksittäisiä hahmoja. En ainakaan muista aiemmin päässeeni esimerkiksi Nynaeven pään sisään kuulemaan hänen omia ajatuksiaan lettinsä nykimisestä tai ahdistumaan yhtä paljoa Randin sisäisestä myllerryksestä. Voin toki olla väärässäkin, kiinnitin varmasti eri lailla huomiota kirjoitustyyliin tietäessäni kirjoittajan vaihtuneen. Tuntui hieman siltä, kuin olisi lukenut loistavasti kirjoitettu fanfictionia, jonka juoni on saanut alkuperäisen kirjailijan hyväksynnän.

Kirja oli mielestäni kokonaisuutena toimiva. Juoni eteni hyvin ja voin nyt uskoa, että seuraavissa kahdessa kirjassa tarina saadaan kuljetettua loppuun. Pidin siitä, että kirjassa keskityttiin Randiin ja Egweneen ja heidän tarinaansa, sen sijaan että se olisi ollut Jordanille tyypillinen sillisalaatti, jossa saadaan lukea jokaisesta henkilöstä hieman pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen.

En siis ole erityinen Jordan-fani, joten minulla ei ollut myöskään erityisiä odotuksia tämän kirjan suhteen. Olen lukenut jokaisen sarjan kirjan vain kerran, enkä ole pitkiin aikoihin enää muistanut kaikkia sarjan käänteitä. Harvemmin olen kuitenkaan kokenut tämän haittaavan lukukokemusta. Luultavasti tämä kuitenkin vaikuttaa siihen, ettei minulla ole niin paljon odotuksia sen suhteen, mitä kirjoissa pitäisi tapahtua. Nautin vain menevästä tarinasta jo erittäin tutuiksi käyneillä hahmoilla.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Terry Pratchett: Yövartiosto

Viimeinen Tähtifantasia-ehdokas, jonka luin, oli Terry Pratchettin Yövartiosto. Yövartioston päähenkilönä on Sam Vimes, joka kesken kiihkeän ajojahdin tipahtaakin yhtäkkiä menneisyyteen. Vimes joutuu keskelle kaaottista tilannetta, jonka hän tietää kulminoituvan kansannousuun. Vimesin muistamassa menneisyydessä kersantti Keeli oli keskeisessä roolissa. Tässä uudessa menneisyydessä Vimes huomaa saaneensa Keelin roolin itselleen ja niin menneisyys kuin tulevaisuuskin ovat riippuvaisia siitä, kuinka hyvin Vimes osansa hoitaa. Tilannetta ei paranna se, että paikalla on myös nuorempi Sam Vimes.

Suhtauduin kirjaan etukäteen hyvin epäluuloisesti, sillä olin kuusi vuotta sitten saamani yliannostuksen ja kyllästymisen jälkeen päättänyt lopettaa Kiekkomaailmaa kuvaavien kirjojen lukemisen. Kirjojen huumori ei tuolloin enää iskenyt minuun ja mielestäni niissä oli järjestään liian outo loppu (eli toisin sanoen putosin kärryiltä kirjan loppumetreillä).

Yövartiosto osoittautui kuitenkin viihdyttäväksi ja aivan mukiinmeneväksi kirjaksi, vaikkakaan en usko jatkavani tätä enempää Pratchettin parissa. Olen kuitenkin valmis myöntämään, että jotkut hänen kirjoistaan voivat olla ihan luettavia. En kuitenkaan pitänyt kirjaa erityisen hauskana, vaikka Pratchettin kirjoja jatkuvasti kuvaillaankin humoristisiksi. Kirja oli siis ihan hyvä, mutta ei kuitenkaan minun kirjani. Kaipaan sitä, että kirja vetoaa enemmän tunteisiin. Tämän tarkemmin asiaa on kuitenkin vaikea enää nyt useamman viikon jälkeen pohdiskella.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Toukokuussa luettua

Pahoittelut blogin hiljaisuudesta. Aloitin tämän kuun alusta työharjoittelun toisella paikkakunnalla ja vaikka kirjoja olenkin ennättänyt lukemaan, on bloggaamiseen ja muiden blogien lukemiseen jäänyt paljon vähemmän aikaa. Tämän kuun lukusaldona on ollut J. R. Wardin Lover Awakened, L. M. Montgomeryn Annan unelmavuodet ja Terry Pratchettin Yövartiosto. J. R. Wardin kirjasta ei ole kovin paljoa sanottavaa. Kirja oli viihdyttävää luettavaa, mutta ei mitenkään ihmeellinen. En luultavasti tule palaamaan siihen tämän enempää. Yövartiostosta yritän sen sijaan kirjoittaa jossain vaiheessa oman postauksensa, jotta saan kaikki Tähtifantasia-ehdokkaat käsiteltyä.

Anna-kirjoista innostuin luettuani muiden bloggauksia niistä. Olen aikoinaan lukenut Annat vähintään kaksi kertaa lävitse, mutta siitä oli jo aikaa, eikä tuolloin ollut vielä suomennoksia kirjoista Anna opettajana ja Annan perhe. Aloitin lukemiseni tällä kertaa Annan unelmavuosista, koska en ollut niin kiinnostunut lukemaan Annan lapsuudesta. Olin ajatellut lukea vähitellen kaikki Annat sekalaisessa järjestyksessä, mutta nyt en ole enää aivan varma, jaksanko kuitenkaan lukea kaikkia. Odotin enemmän Annan unelmavuosilta, mutta tarina tuntui kovin suoraviivaiselta ja nopealta. Pidin paljon enemmän edellisenä kesänä uudelleen lukemistani Susan Coolidgen Katy-sarjan viimeisistä osista ja Louise M. Alcottin Kun ruusu puhkeaa:sta. Kyseiset kirjat minulla on ollut jo pitkään omassa hyllyssäni ja olen lukenut ne huomattavasti useammin kuin Anna-kirjat. Ehkäpä siis näiden jälkimmäisten kohdalla mukana oli paljon enemmän nostalgiaa ja omien nuoruusvuosien tunnelmaa - tai sitten ne vain ovat oikeasti parempia.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

Neljäs lukemani Tähtifantasia-ehdokas oli Patrick Rothfussin Tuulen nimi. Tosin ollakseni rehellinen, luin kyseisen kirjan englanniksi (The Name of the Wind), koska olin joidenkin arvioiden perusteella saanut sen kuvan, että kirja olisi parempi englanniksi. En ole lukenut suomennosta, joten en voi itse tehdä vertailua, mutta luulen, että olisin pitänyt suomennoksesta aivan yhtä paljon. Luen englantia sujuvasti, mutta luultavasti hienommat vivahteet jäivät kuitenkin huomaamatta. Vertailun vuoksi olisi mielenkiintoista lukea nyt perään myös suomennos, mutta käytännössä kiinnostukseni ei riitä tähän.

Luin Tuulen nimen jo viikko sitten, mutta en ole oikein osannut kirjoittaa siitä. Kirja oli mielenkiintoinen fantasiaseikkailu, joka tempaisi minut mukaansa. Luin kirjan nopeasti läpi, tarttuen siihen aina kun mahdollista. Odotin kirjalta kuitenkin vielä enemmän lukemieni kehujen ja hehkutuksen jälkeen. Mikäli ennakko-odotuksia ei olisi ollut, olisin ehkä voinutkin pitää kirjaa loistavana. Mitä kirjasta sitten puuttui? En ole aivan varma, mutta ehkä odotin suurempaa tarinaa. Takakannessa puhutaan hyvin suurista teoista ja suurista seikkailuista, mutta kirjassa ne jäivät kuitenkin edelleen pääasiassa vain puheeksi. Olisin toivonut, että kirjassa olisi päästy hieman syvemmälle siihen, mitä Kvothesta on tuleva (ja kerrottu enemmän Chandrianeista).

Vaikka olinkin joistain arvioista jo lukenut, että kirja tuntuu vain johdannolta Kvothen tarinaan, niin silti yllätyin siitä, kuinka "vähän" kirjassa ennätettiin kertoa Kvothen eri elämän vaiheista. Kirjan luettuani koetin selvitellä, kuinka monta osaa sarjassa on luvassa. Wikipedian mukaan kyseessä on trilogia, mutta tällä hetkellä tuntuu, että Kvothen elämästä saisi varmasti kirjoitettua enemmänkin kuin vain kolme paksua kirjaa. Ja mikäli seuraavat osat ovat yhtä hyviä kuin ensimmäinen, lukisin mielelläni tarinaa pidemmältikin.

Mielipiteeni Tuulen nimestä on siis hieman kahtalainen. Toisaalta kirja oli hienoinen pettymys, mutta toisaalta se oli loistavaa fantasiaa, jonka seuraavan osan tilaan heti kun vain sallin ostoksen itselleni. Innostun varsin helposti eeppisistä fantasiatarinoista, joten se, että pidin Tuulen nimestä ei ollut mikään yllätys. Rothfussia on kuitenkin kuvailtu sellaisin ylisanoin, että odotin jotain ihmeellisempää. Mutta, mikäli Tuulen nimi oli todella vasta johdanto, niin ehkä lupaukset lunastetaan myöhemmissä osissa. Yritän kuitenkin olla lukematta mitään seuraavasta kirjasta, tai odottamatta siltä aivan liikoja, sillä en haluaisi pilata lukuelämystäni jälleen liian suurilla odotuksilla.

I have stolen princesses back from sleeping barrow kings. I burned down the town of Trebon. I have spent the night with Felurian and left with both my sanity and my life. I was expelled from the University at a younger age than most people are allowed in. I tread paths by moonlight that others fear to speak of during day. I have talked to Gods, loved women, and written songs that make the minstrels weep.

My name is Kvothe. You may have heard of me.

Lainasin ylle kirjan takakansitekstin. Mielestäni tuo ei oikeasti kerro kirjasta yhtään mitään, vaan asettaa jokseenkin väärän kuvan siitä, mitä kirjan kansien sisällä kerrotaan. Tuo teksti kuvaa sitä, mitä Kvothesta oletettavasti joskus tulee, mutta kuinka paljon tuosta oikeasti tapahtuikaan ensimmäisen kirjan loppuun mennessä..? Ei liene ihme, että odotin kirjassa tapahtuvan edes hieman enemmän. Kyllähän tuo teksti on edelleen hyvin houkutteleva ja kiehtova, mutta entisestään vääristi odotuksiani.

Tuulen nimi oli ennakkosuosikkini Tähtifantasia-ehdokkaiden joukosta. Nyt kuitenkin tuntuu, että oman suosikkini nimeämisestä tulee hankalaa. Jäljellä on enää vain Terry Pratchettin Yövartiosto, johon suhtaudun varsin epäluuloisesti. Päätin vuosia sitten, etten tuhlaa enää aikaani yhteenkään Kiekkomaailmasta kertovaan kirjaan, mutta tässä sitä sitten taas ollaan. Ehkä on kuitenkin ihan hyvästä uudistaa näkemyksiään kuuden vuoden tauon jälkeen.

---

Mikäli kaipaat hieman informatiivisempaa kuvausta Tuulen nimestä, niin käy lukemassa arvostelu vaikkapa täältä tai täältä.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

Lennän unissani joka yö. Pienenä osasin lentää silloinkin, kun en nukkunut. Enää en osaa, vaikka harjoittelen yhtä mittaa. Ja sen jälkeen mitä näin viime yönä, haluan enemmän kuin koskaan lentää täysin hereillä. Äiti kyllä sanoo: Aina voi haluta, mutta kaikkea ei voi saada. Ihan oikeastiko? (Hiljaisuus soi h-mollissa, s. 7.)

Eilen luin lopulta loppuun Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa, joka on myös yksi tämän vuoden Tähtifantasia-ehdokkaista. En selvästikään ollut aivan kirjan kohdeyleisöä, sillä en oikein osannut samaistua 12-vuotiaan tytön ongelmiin ja elämään. Kirjassa ei sinänsä ollut mitään vikaan, mutta se ei vain ollut minun kirjani. Juoni ei missään vaiheessa saanut minua kunnolla otteeseensa, enkä oikein innostunut tarinasta. En myöskään itse kokenut kirjaa erityisen maagisena, vaan lapsen mielikuvituksen värittämänä kertomuksena.

Kirjan päähenkilö on 12-vuotias Gwenni, joka lentää öisin. Eräällä öisellä lentoretkellään hän järkytyksekseen näkee ruumiin kastealtaassa. Seuraavana päivänä käy ilmi, että eräs kylän miehistä on kadonnut ja myöhemmin hän löytyy hukkuneena. Tapahtumat sekoittavat kylän elämän ja vaietut salaisuudet alkavat nousta esiin. Tapahtumia tarkkaillaan Gwennin silmin, eikä hän aina aivan ymmärrä sitä mitä näkee ja kuulee, vaan tulkitsee tapahtumia omilla tavoillaan.

Innostuneemman ja pitemmän kuvaukset kirjasta voi lukea esimerkiksi Raijalta tai Susalta.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

J. R. Ward: Lover Eternal

Viime viikolla en innostunut tai saanut kunnollista otetta oikein mistään kirjasta. Lueskelin yhtä hitaasti eteenpäin ja välillä pyörittelin kädessäni muita kirjoja pohtien, josko tämä tai tuo olisikin sopivampi sen hetken mielentilaan. Lopulta lauantai-iltana totesin haluavani lukea jotain romanttista ja niinpä nappasin hyllystä siellä jo pidempään odotelleen J. R. Wardin kirjan Lover Eternal.

Luen järestään kevyttä hömppäfantasiaa englanniksi, kuvitellen nauttivani niistä näin enemmän. Oletan, että vieras kieli etäännyttää tekstistä sopivasti, jolloin keskinkertaisempikin kirja tuntuu paremmalta. Teorian testaamiseksi pitäisi varmaan lukea joskus Wardia suomeksikin - en vain oikein ole varma haluanko.

Lover Eternal on Black Dagger Brotherhood -sarjan toinen osa. Kirja ei tarjonnut mitään yllätyksiä, mutta enpä niitä odottanutkaan. Tarinan keskiössä oli kiihkeä rakkaustarina, jonka taustalla pyöri pienemmässä roolissa vampyyreiden ja heidän vihollistensa lessereiden (mitä lienevät suomeksi?) keskinäinen taistelu. Siirappia, seksiä, komeita miehiä ja hieman toimintaa - Wardin keitos toimi jälleen oikein hyvin nopeana välipalakirjana, kun ei kaivannut mitään syvällisempää, vaan halusi vain viihtyä kirjan äärellä.

En osaa ottaa Wardin kirjoja erityisen vakavasti, vaikka sinänsä tässäkin kirjassa päähenkilöiden elämä oli kaikkea muuta kuin helppoa ja kevyttä. Kirja oli kuitenkin kirjoitettu siten, että oletin alusta asti, että kaikki ongelmat on tehty voitettaviksi ja niiden on vain tarkoitus rakentaa jännitettä rakastavaisten välille, kunnes lopulta kaikki voitetaan, tavalla tai toisella.

Juoni vielä tiivistetysti: Leukemiaa sairastanut nainen, jonka elämä on kiertynyt sairauden ja sen uusiutumisen pelon ympärille tapaa vampyyrimiehen, joka kantaa omaa demoniaan sisällään - kirjaimellisesti. Mies ja nainen rakastuvat, mutta sairauden ja sisäisen hirviön pelko kiskovat heitä erilleen. Rakastavatko he tarpeeksi toisiaan ollakseen yhdessä ja voittaakseen haasteet yhdessä?

(Kirja löytyy suomennettuna nimellä Ikuinen rakastaja.)

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Luettuani Harjukaupungin salakäytävät toivoin olevani Jyväskylässä, kiertelemässä kaupungin cinemaattisissa paikoissa. Tosin kun tulin vilkaisseeksi Jyväskylää junan ikkunasta kirjan lukemisen lomassa, näytti se yhtä harmaalta ja tympeältä kuin muutkin kaupungit tässä talven ja kevään välitilassa. Minun oli tarkoitus katsella Jyväskylää vähän pitemmänkin aikaa, mutta Harjukaupungin salakäytävät vei mukanaan ja muistin kohottaa katseeni uudelleen vasta junan jo ohitettua Jyväskylän. Onneksi muistojeni Jyväskylä piirtyy mieleeni kauniina ja suloisena ja Harjukaupungin salakäytävät luettuani on mielikuvaan tarttunut myös hitunen maagisuutta.

Asuin Jyväskylässä reilut neljä vuotta, mutta siitä huolimatta katujen nimet eivät ole jääneet muistiini tarpeeksi hyvin. Useaan otteeseen lukiessani kaipasin karttaa tapahtumapaikkoja hahmottaakseni tai varmistaakseni. Tiesin tietäväni kuvaillut paikat, tiesin kävelleeni niiden ohitse, mutta kun en vain millään muistanut mikä mikäkin katu tarkalleen oli. Tänään vietinkin sitten hetkisen Googlen karttapalvelun äärellä, selvittäen katunäkymän avulla esimerkiksi sen, miltä Wivi Lönnin talo todella näyttää. Katunäkymissä seikkaillessa selvisi myös, että kyllä, Harjun portaiden juurella on todellakin jäätelökioski vaikka en itse millään muistanutkaan sellaista siellä olevan. Ehkäpä seuraavan kerran kun vierailen Jyväskylässä kesäiseen aikaan, täytyy minun pysähtyä tuolle kioskille ja ostaa tötterö mansikkajäätelöä. Sen jälkeen kävelen portaita ylös tunnustellen, löytäisinkö itsestäni elokuvallisen puolen ja onnistuisinko edes hetkeksi pääsemään irti jatkumohakuisuudestani. En tosin tiedä, tulisiko elämää suurempia elokuvallisia kohtaamisia lähteä etsimään jäätelötötterö kädessä, vai sopiiko jäätelö paremmin vasta kohtauksen loppupuolelle?

Vaikka haikailenkin elokuvallisiin paikkoihin, salakäytäviä en kuitenkaan halua lähteä etsimään. Ne ovat pelottavia, kylmiä, outoja. Jos oikein pinnistelen, muistiini nousee epämääräinen, vastentahtoinen tunne siitä, että olen joskus nähnyt vilauksen yhdestä salakäytävästä Tourujoen rannalla olevan höyryputken lähettyvillä.

Odotin kirjalta vähemmän selittämistä ja hämärämmäksi jäävää loppua, mutta Harjukaupungin salakäytävät oli lopulta huomattavasti selkeämpi lukukokemus kuin Lumikko ja yhdeksän muuta. Tämä kai kuulostaa positiiviselta seikalta, mutta olisin halunnut jäädä ihmettelemään ja kyselemään kirjan suljettuani. Olisin halunnut lukea enemmän pelottavista salakäytävistä ja vähemmän Kertusta. Toisaalta ahmin kirjan hyvin ahnaasti, jonka takia minulta jäi varmasti myös paljon huomioimatta ja ehkä vaistomaisesti tarrasin tiukimmin kiinni tarinan selkeämpiin osiin.

Taisin nyt jäädä tunnelmoimaan Jyväskylää ja salakäytäviä ja unohtaa tyystin kirjan päähenkilön Olli Suomisen. Kirjasta ovat kuitenkin kirjoittaneet jo niin monet muut bloggaajat, että voinen rauhassa harhailla. Kokonaisuudessaan kirja oli hieno ja upea ja olen iloinen, että hankin sen omaan kirjahyllyyni. Toivoisin tosin, että voisin ostaa myös Maagisen kaupunkioppaan itselleni ja lähteä sen viitoittamana seikkailemaan Jyväskylään!

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Luettavaa huhtikuulle


Ylläolevan pinon kirjat ovat seuraavana lukulistalla. Yksi näistä ei tosin aivan kuulu joukkoon, mutta täytynee kuitenkin lukea. Kuten kuvasta ehkä voi myös todeta, kävin kaappaamassa kirjakaupasta pari Jääskeläisen teosta matkaani. Taivaalta pudonneesta eläintarhasta en tosin lupaa kirjoittaa mitään, varsinkin kun minulla on tapana jättää novellikokoelmat aina kesken. (Löysin omasta hyllystä kuusi keskeneräistä. Ohops?)

Nyt minulla on hankala valinta edessäni. Olin nimittäin jo päättänyt ottaa viikonloppureissulle mukaan Rothfussin Tuulen nimen, mutta Harjukaupunki salakäytävineen ilmaantui sekoittamaan suunnitelmia. Luultavasti sorrun ottamaan molemmat, enkä lopulta ennätä lukemaan yhtäkään loppuun.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Steph Swainston: Kuolemattomien kaarti

Kehoni otti ohjat ja kipu turrutti mielen. Jokainen siivenisku repi vyötärön lihaksia. Kohosin nopeasti lentokorkeuteeni. Katsoin alas ja näin pikkuruisia ihmishahmoja. Aloin kohota loivemmin, löysin vauhdin joka kantoi minua vähitellen ylöspäin. (Kuolemattomien kaarti, s. 26-27.)

Luin loppuun toisen Tähtifantasia-ehdokkaan eli Steph Swainstonin Kuolemattomien kaartin. Kirja oli omaperäistä fantasiaa ilman tyypillisiä kliseitä. Lukija heitetään keskellä Nelimaata, joka on erikoinen sekoitus keskiaikaa ja nykyisyyttä sanomalehtineen, linnoineen, miekkoineen ja farkkuineen. Kirjan päähenkilö Jant Shira on minä-kertoja, jolle maailma on itsestäänselvyys eikä näin lukijallekaan selitellä liikoja. Jant on outo olento: sekoitus kahta rotua, jonka ansiosta hän osaa ainoana maailmassa lentää. Tämän lisäksi hän on Nelimaan nopein mies, kuolematon, keisarin Airut, sekä auttamattoman koukussa Scolopendiumiin.

Nelimaa on sodassa turilaita vastaan, jotka ovat ihmisen kokoisia hyönteisiä. Nelimaan asukkaat eivät ymmärrä turilaita tai niiden tarkoitusperiä. Ne repivät ja tuhoavat kaiken eteensä sattuvan ja pyyhkäisisivät Nelimaan alleen, mikäli sen asukkaat eivät taistelisi niitä vastaan. Kukaan ei tiedä mistä turilaat ovat tulleet tai miksi. Eräänä päivänä niitä vain oli ja tämän jälkeen sodalle ei ole näkynyt loppua. Nelimaan lisäksi lukija pääsee myös tutustumaan Siirrokseen rihmahampaisine tiikereineen, trunkkeineen ja puhuvine liskoineen, jonne Jant päätyy vedettyään yliannostuksen Scolopendiumia. Onko Siirros vain huumehouruista harhaa vai kenties jotain enemmänkin?

Vaikka päähenkilö on kuolematon, on hän kaikkea muuta kuin voittamaton supersankari. Hänellä, kuten muillakin kuolemattomilla, on inhimillisiä heikkouksia ja paheita. Jant on rasittava, ärsyttävä ja raivostuttava, mutta voitti minut kuitenkin vähitellen puolelleen. Kokonaisuudessaan Kuolemattomien kaarti oli mielenkiintoinen lukukokemus, joka vei mukanaan kun kirjan maailmaan oli lopulta päässyt sisään.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär

Luin joitakin päiviä sitten loppuun Lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantyttären. Kyseessä on vuonna 1924 julkaistu fantasiakirjallisuuden klassikko, josta ovat (kirjan takakannen mukaan) saaneet vaikutteita niin J.R.R. Tolkien kuin H.P. Lovecraft.

"Tahdomme hallitsijan, jolla on taikuuden mahti", ilmoittaa Erlin neuvosto linnanherralleen. Linnanherra taipuu neuvoston tahtoon ja lähettää poikansa Alvericin hakemaan puolisokseen Haltiamaan kuninkaantyttären Lirazelin. Alveric tuo Lirazelin Erliin ja heidät vihitään puolisoiksi. He ovat kuitenkin kotoisin aivan erilaisista maailmoista, eivätkä ymmärrä toistensa tapoja. Vähitellen tämä erilaisuus alkaa kiskoa heitä erilleen, eikä rakkaus yksin enää riitä.

Kirjan satumainen kerronta vei minut lapsuuden tunnelmiin. Kirja oli kokonaisuudessaan hyvin viehättävä ja tarina ja kieli olivat kaunista. Sen sijaan henkilöt jäivät satujen tapaan etäisiksi, eikä tarina onnistunut tempaamaan minua kunnolla mukaansa. Luulen, että kirja olisi kohdallani toiminut paremmin, jos olisin lukenut sitä vain pienen pätkän kerrallaan. Tällöin olisin ehkä osannut nauttia enemmän kauniista kielestä, taianomaisista kuvauksista ja vanhahtavasta tunnelmasta.

Hän katseli tähtiä niin pitkään, että näki niiden liikkuvan taivaalla. Enemmän kuin mitään muuta mitä oli meidän maillemme tultuaan nähnyt hän ihmetteli tähtiä. Hän rakasti niiden lempeätä kauneutta ja kuitenkin hän murehti katsellessaan niitä kaivaten, sillä Alveric oli kieltänyt häntä palvomasta niitä. (Haltiamaan kuninkaantytär, s. 61.)

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Otin tavoitteekseni lukea kaikki tämän vuoden Tähtifantasia-ehdokkaat ennen voittajan julkistamista eli ennen heinäkuun puoliväliä. Ensimmäisenä vuorossa oli Adrzej Sapkowskin Viimeinen toivomus, joka on ensimmäinen osa The Witcher eli Noituri -sarjaa.

Tähtifantasia-raadin lehdistötiedotteessa Viimeisestä toivomuksesta todetaan seuraavasti: "Ajatuksia herättävä novellikokoelma, jossa hyödynnetään hienosti itäeurooppalaista fantasiaperinnettä." Itse en olisi mieltänyt kirjaa novellikokoelmaksi, mutta ehkä minun olisi parempi olla asiaa liikaa kommentoimatta, kun en yleensä novelleja lue. Viimeinen toivomus on toki siinä mielessä novellikokoelmamainen, että tarina koostuu erillisistä päähenkilön seikkailuista kertovista tarinoista. Kuitenkin kirjan kehyskertomus sitoo tarinat tiukasti yhteen ja mitä pitemmälle kirjaa luki, sitä vähemmän irrallisilta tarinat tuntuivat. Eri tarinat rakensivat vähitellen kuvaa kirjan päähenkilöstä Geraltista ja kirjan maailmasta.

Geralt on ammatiltaan noituri eli hän hoitelee päiviltä ihmisiä kiusaavia outoja otuksia kuten vampyyreita, kimairoita ja kikimoria. Hän kiertelee maasta, kylästä ja kaupungista toiseen tarjoten palveluksiaan maksua vastaan. Tarina on suoraviivainen ja turhia konstailematon fantasiaseikkailu, jossa on häivähdyksiä (erittäin suuria ja selkeitä häivähdyksiä) tutuista saduista. Lopulta se on myös kertomus rakkaudesta. Henkilöt ovat eläväisiä ja inhimillisiä ja kirjan maailma on kuvattu mielenkiintoisesti. Kirjan kieli on mukavaa ja tarina on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, ilman turhia sievistelyjä.

Tarina toimi kokonaisuutena erittäin hyvin. En kuitenkaan jäänyt jälkikäteen sitä pohtimaan tai fiilistelemään vaan jäin kaipaamaan sille hieman lisää syvyyttä. Ehkä olen tarpeettoman vaativa, sillä Viimeistä toivomusta ennen lukemani Lumikko ja yhdeksän muuta voi hyvinkin olla yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista ja jätti minut haikailemaan outojen mysteerien perään. Viimeinen toivomus puolestaan oli helppo ja nopea lukukokemus, joka rytmittyi mukavasti Geraltin eri seikkailuja koskevien tarinoiden avulla. Kirja lopetettiin myös toimivasti. En koe, että kirja olisi jäänyt kesken, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa.

"... Ennen vanhaan metsissä ulvoivat sudet, nyt ulvovat kummitukset ja ties mitkä korvenmyrät, ja ihmissusia ja muita hirvityksiä väijyy joka askeleella. Kylissä vedenneidot ja itkijäeukot kaappaavat lapsia, tapauksia on satamäärin. Ihan tukka nousee pystyyn kun ajatteleekin kaikenmoisia sairauksia, joista kukaan ei ennen ollut kuullutkaan. Ja sitten vielä tämä!" Velerad työnsi nahkakääröä pöydällä. "Ei mikään ihme, että teikäläisten palveluille riittää kysyntään." (Viimeinen toivomus, s. 12-13)

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Robert Holdstock: Avilion

Yes, she was sure of it. This was Peredur's Stone, the marker of the man's grave. This was where her mother had died and been taken to Lavondyss; this was close to where her mother had returned, renewed and vibrant with life. This was the place of ending and beginning. (Avilion, s. 5)

Avilion on suomentamaton jatko-osa Alkumetsälle. Nuorempana pidin erittäin paljon Robert Holdstockin kirjoista, joten innostuin törmättyäni puolisen vuotta sitten Alkumetsä-sarjan uuteen, vuonna 2009 ilmestyneeseen osaan. Tilattuani kirjan se jäi kuitenkin odottelemaan koskemattomana hyllyyn ja lopulta kirjan aloitettuani lukeminen venyi ja venyi. Vasta kun luin Alkumetsän uudelleen, alkoi myös tämän uuden osan lukeminen luistaa paremmin. Kymmenessä vuodessa pienemmät ja suuremmat yksityiskohdat olivat päässeet unohtumaan, joten kertaus edellisen osan tapahtumiin oli paikallaan.

Avilion keskittyy Alkumetsän keskushenkilöiden Stevenin ja Guiwennethin lapsien, Jackin ja Yssobelin elämäntarinoihin. Jack ja Yssobel ovat puolittain ihmisiä, puolittain mytagoja (eli myyttisten hahmojen vastineita, jotka alkumetsä on herättänyt henkiin). Tämä tekee heistä hahmoina mielenkiintoisia ja erilaisia. He kykenevät tarkastelemaan metsän tapahtumia myyttisten tarinoiden heijastumina, mutta toisaalta, koska he ovat osittain mytagoja, he myös ymmärtävät metsän ja sen olentojen kieltä ja tarkoitusperiä toisella tavalla kuin ihminen niitä ymmärtäisi. Asetelma oli kiehtova, mutta luulen, että ideasta olisi voinut saada enemmänkin irti. Heidän ihmis- ja mytagopuolensa tuntuivat elävän varsin rauhaisaa yhteiseloa, eikä tämä kaksinaisuus tuntunut aiheuttavan kovin suuria kriisejä.

Holdstock olisi voinut myös keskittyä enemmän vain tiettyihin henkilöihin. Nyt tarina hajosi eri suunnille ja Jackin ja Ysobelin lisäksi kertoiltiin myös useista sivuhenkilöistä, jotka koskettivat Jackin ja Yssobelin tarinaa. Muistelen aiemmissa kirjoissa erään viehätyksen olleen siinä, että kirjan sivuilla vilahtelevista hahmoista kerrottiin hyvin vähän ja monet jätettiin etupäässä viittauksiksi erilaisiin myytteihin. Jäin myös kaipaamaan syvällisempää hahmojen välisten suhteiden käsittelyä. Esimerkiksi Guiwennethin isän Peredurin ja tämän tyttärentyttären kohtaamisesta olisi voinut saada paljonkin enemmän irti.

Puutteistaan huolimatta Avilion oli jälleen mielenkiintoinen matka myyttien keskelle. Tarina oli kiinnostava ja Holdstock oli hyödyntänyt ovelasti myyttisiä henkilöitä, kuten Arthuria ja Odysseusta tarinassaan. Muistelen aikoinaan pohtineeni, mitä Stevenille ja Guiwennethille tapahtui Alkumetsän jälkeen ja Avilion tarjosi nyt tuolle tarinalle päätöksen.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviin tutustuminen on vielä edessäni, mutta sen sijaan mukaani tarttui kirjastosta Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. En ollut lukenut kirjasta yhtäkään arvostelua, enkä lukenut kirjan takakantta ennen lukemisen aloittamista. Jääskeläisen blogista olin todennut kirjan nimen sivusilmällä. Tuolloin luultavasti myös luin kuvauksen kirjasta, mutta olin jo ennättänyt unohtaa lukemani. Minulla ei siis ollut odotuksia tai oletuksia kirjan suhteen, etupäässä vain uteliaisuutta Jääskeläistä kohtaan. Olen puolisen vuotta seuraillut hänen blogiaan, joten halusin tutustua myös hänen kirjalliseen tuotantoonsa.

Lumikon alussa kiinnitin tavallista enemmän huomiota kirjailijaan. Pohdin, heijastuiko siitä tai tästä hänen omat kokemuksensa tai että mistähän hän tämän ajatuksen tai idean on saanut. Vähitellen nämä mietteet kuitenkin karisivat mielestäni ja kirja otti minut valtaansa. Aloitin kirjan ollessani yksin kotona. Oli myöhäinen ilta ja talo oli pimeä ja hiljainen. Vihjaukset ja salaisuudet herättelivät tummia varjoja mieleni äärirajoille. Vedin jalat lattialta sohvalle, sytytin valoja huoneisiin, vältin vilkuilemasta ulos. Sanat piirtyvät kirjan sivuille: tumma varjo lammen jään alla, hiljaisena tuijottava kivinen hiisi huvimajassa, vääristynyt tarina tuttujen kansien sisällä, jäiseen tuulahdukseen katoava kirjailijatar...

Asiaan kuuluisi varmaan kertoa myös jotain konkreettista kirjan juonesta? Mutta todella, tarvitseeko minun? Kirjan luettuani onnistuin löytämään varsin monta kirja-arvostelua Lumikosta, joten ehkäpä voin sittenkin jättää oman tiivistelmäni väliin. Lumikko ja yhdeksän muuta on muutenkin mielestäni kirja, josta ei kannata lukea liikaa etukäteen.

Sen sijaan päästyäni kirjan loppuun olisin mielelläni lukenut kirjasta lisää, puhunut siitä jonkun kanssa ja ihmetellyt jonkun muun teorioita. Mieleeni jäi pyörimään monia kysymyksiä. Joitain kohtia oli pakko lukea vielä uudelleenkin vastausten toivossa. Ehkä jossain vaiheessa luen kirjan kokonaan uudelleen, sillä haluaisin päästä hieman syvemmälle, ymmärtää hieman lisää, nähdä asioita hieman toisesta näkökulmasta. Haluaisin esimerkiksi tietää, miksi Laura Lumikko kutsui Ella Milanan seuraan? Pohdin tätä kirjan alussa ja kirjan lopussa, mutta kirjan keskellä juoni vei minua niin täysin mukanaan, etten muistanut miettiä kysymyksiäni. Muitakin kysymyksiä minulle jäi, mutta ehkä en esitä niitä tässä, mikäli joku eksyy lukemaan tämän ennen kirjan lukemista.

Lumikko ja yhdeksän muuta oli kiehtovaa luettavaa. Harvaa kirjaa haluaisi lukea heti perään uudelleen ja koettaa kaivella hieman lisää pinnan alta. Kirjalta ei siis kannata odottaa liikaa vastauksia. Kaikkea ei kerrota, eikä kaikkea kuulukaan kertoa.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Girl Genius: Adventure, Romance, Mad Science!

Kirjojen lisäksi luen paljon nettisarjakuvia. Eräs pitkäaikainen suosikkini on Phil ja Kaja Foglion Girl Genius, jota voi lukea täysin ilmaiseksi heidän nettisivuiltaan. Kyseistä sarjakuvaa on alunperin julkaistu printtimuodossa, mutta myöhemmin tekijät siirsivät sarjakuvan myös nettijakeluun. Sarjakuvaa on kirjoitettu vuodesta 2000 lähtien ja se on edelleen kesken. Luettavaa siis riittää ja uusi sivu ilmestyy kolme kertaa viikossa: maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. (Sarjakuvaa ei ole suomennettu.)

Tarina on kirjoittajien mukaan kaasulyhtyfantasiaa (eikä steam punkia), sillä tämä kuvaa heidän mielestään paremmin sarjakuvan maailmaa. Tarina sijoittuu vaihtoehtohistorialliseen Eurooppaan, jossa mellastavat hullut keksijät ja heidän luomuksensa. Tarinan päähenkilö on Agatha Clay, kömpelö Transylvania Polygnostic Universityn opiskelija, jonka kaikki keksinnöt tuntuvat menevän mönkään. Asiat kuitenkin muuttuvat, kun Agathan kaulassa aina roikkunut riipus varastetaan...

Sarjakuva on värikäs, toiminnan täyteinen ja humoristinen. Mukaan mahtuu niin vihreähiuksinen amazoni, puhuva kissa, itseään täynnä oleva sankari, Eurooppaa teräksisessä otteessaan pitävä tyranni, verenhimoinen merirosvokuningatar, joukko hattujaan vaalivia Jägermonstereita ja lukuisia muita mielenkiintoisia hahmoja. Tylsää hetkeä tarinassa ei ole tullut ja sarjakuva on hienosti ja yksityiskohtaisesti piirretty.

Varsinaisen tarinan lomassa on myös joitain lyhyempiä tarinoita, jotka eivät välttämättä liity lainkaan varsinaiseen pääjuoneen. Suosikkini näiden lyhyttarinoiden joukossa on Cinderella, jossa Agatha ja tämän kumppanit esittävät Tuhkimo-tarinan, joka on väännetty Girl Geniuksen maailmaan sopivaksi. Prinssejä on yhden sijaan kaksi ja pelkkien tanssiaisten sijaan he järjestävät tiedekilpailun. Ilkeät sisarpuolet vaativat nerokkaalta Tuhkimolta itselleen kilpailutyöt - kuten viinietikalla ja soodalla toimivan minitulivuoren. Oikealla olevassa pätkässä sarjakuvaa Tuhkimo puolestaan parantelee hyvän haltijattaren taikasauvaa.

Klik, Girl Geniuksen ensimmäiselle sivulle.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Robert Holdstock: Alkumetsä

Syrjäisessä Herefordshiren kolkassa sijaitseva suunnaton tammimetsä uhmasi tunkeutujia. Se oli lähes läpipääsemätöntä aarnimetsää, jonne eksynyt harhailija havahtui uuteen maailmaan, joka uhmasi kaikkia ajan ja paikan lakeja. Se oli kuin sata eri metsää ja kätki sisäänsä lukemattomia aikakausia aina ihmisen alkuhämärään asti.

Huxleyn perheeseen metsällä oli aina ollut outo imu. Se vei ensin isän, joka laiminlöi perheensä ja ajoi vaimonsa itsemurhaan. Se vei pojan, ja myöhemmin toisenkin. Sittenkään metsä ei paljastanut heille salaisuuttaan. (Ote Alkumetsän takakannesta)

Minulla on ollut jo hyvän aikaa kesken Robert Holdstockin uusin ja viimeiseksi jäänyt kirja Avilion, joka on jatkoa vuonna 1984 julkaistulle Alkumetsälle. Lukupäiväkirjani perusteella olen lukenut Alkumetsän vuonna 1999 ja olin jo pitkään pyöritellyt mielessäni, että voisin lukea sen uudelleen. En tiedä olisinko kuitenkaan toteuttanut tätä suunnitelmaani, ellei lukupiirini olisi innostunut tarttumaan Alkumetsään ehdotuksestani.

Kymmenen vuotta sitten Alkumetsä oli lukukokemuksena vaikuttavampi ja kiehtovampi, mutta edelleen kirja viehätti minua. Pidän Holdstockin luomasta muinaisesta metsästä, joka herättää myytit uudelleen henkiin ja tuo eri aikakausien hahmot, paikat ja tarinat vaeltamaan toistensa lomaan. Nykyaika ja myyttinen menneisyys kohtaavat toisensa, kun kirjan päähenkilö Steven Huxley vaeltaa yhä syvemmälle metsän sydämeen. Nuorempana minuun vetosi eniten Stevenin ja kelttiprinsessa Guiwennethin rakkaustarina, mutta nyt nautin ennen kaikkea Stevenin matkasta eri myyttien keskellä ja hänen sulautumisestaan osaksi metsän tapahtumia.

Alkumetsän uudelleen lukemisesta oli myös hyötyä Avilionin lukemisen kannalta, sillä nyt kun taustat ovat taas selkeästi muistissa, on Avilion huomattavasti mielenkiintoisempi. Jossain vaiheessa haluaisin myös tarttua sarjan muihin osiin, etenkin Metsän henkiin, jonka muistelisin aikanaan olleen Holdstockin kirjoista vaikuttavin.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Helmikuu oli niin kiireinen, että lukemiset jäivät erittäin vähälle. Nyt on kuitenkin Kjell Westön Missä kuljimme kerran luettu loppuun. Kirja oli alusta loppuun upea lukuelämys. Tunnelma kirjassa oli monin paikoin surullinen tai synkkä, mutta väliin mahtui myös iloa, onnea ja nuoruuden huumaa. Välillä haaveilin olevani itsekin Fazerilla nauttimassa leivosta, istumassa Perhoslamppujen alla, kuuntelemassa jazzin ensi sävelmiä helsinkiläisellä terassilla tai vain kulkemassa samoilla Helsingin kaduilla kuin Lucie, Eccu, Ivar tai Allu.

1900-luvun alku ei kuitenkaan ole vain jazzia ja leivoksia. Vuoden 1918 kansalaissota repi entistä syvemmän railon eri luokkien välille. Viha jäi kytemään ihmisten mieliin ja nosti jälleen raivokasta päätään Lapuan liikkeen myötä. Kuolema, pelko ja viha jättivät jälkensä aikakauden nuoriin, repien rikki hauraita mieliä. Etenkin kirjan mieshenkilöt saavat kokea sodan julmuuden - ammuttujen punakapinallisten muisto kulkee aina mukana.

Westön teos teki vaikutuksen useammalla tasolla. Kerronta oli upeaa ja koskettavaa ja kirjan henkilöt eläviä ja todellisen tuntuisia haaveineen ja ongelmineen. Lisäksi Westö tuntee historiansa ja Helsinkinsä. Hän on todella paneutunut käsittelemäänsä aikaan ja sen henkeen. Jokainen hetki kirjassa heijastelee historiaa ja kirjan henkilöt kuuluvan kuvattuun aikaan. Historia ei ole vain pelkkä kulissi. Kirjaa lukiessa tuntui kuin henkilöt olisivat todella olleet olemassa ja olisivat osa Suomen historiaa.

torstai 3. helmikuuta 2011

Ei niin helppoa

Kirjablogin nopeatahtinen (tai edes säännöllinen) päivitys on osoittautunut jokseenkin haasteelliseksi. Sen lisäksi, että en todellakaan lue kirjoja loppuun päivittäin tai aina edes viikoittain, en taida omata taitoa löytää syvällistä sanottavaa (tai ylipäätään mitään sanottavaa) kaikista lukemistani kirjoista. Tiivistetysti siis todettakoon, että luin tammikuussa ennen blogin perustamista seuraavat kirjat: Charlaine Harris - Club Dead, Anni Nupponen - Nainen ja kuningas, Dan Rhodes - Kulta. Pidin kahdesta ensimmäisestä, kun taas kolmas jätti minut hieman kylmäksi. Blogin perustamisen jälkeen olen lukenut Anna Godbersenin "Huumaa". Yritin kirjoittaa siitä bloggauksen, mutta kirja oli sellaista höttöä, ettei siitä ollut paljoakaan sanottavaa. Helppoa ja nopeaa luettavaa, mutta lukukokemus ei tarjonnut mitään syvällistä. Tämän lisäksi suurin osa kirjan hahmoista oli äärimmäisen rasittavia ja turhauttavia, eivätkä millään rakentavalla tavalla. Luultavasti luen kuitenkin joskus seuraavankin osan, jos se eteeni osuu.

Tällä hetkellä luettavana on Kjell Westön "Missä kuljimme kerran". Olen lukenut kirjaa reilut sata sivua ja tällä hetkellä se vaikuttaa loistavalta. Kirja ei ole temmannut minua sillä lailla mukaansa, että olisin ahminut sitä nopeasti. Sen sijaan kirja on tarjonnut ajateltavaa ja oletuksen siitä, että kirjoittaja todella tietää ajasta, josta kirjoittaa. Haluaisin tietää, kuinka paljon kirjan henkilöt perustuvat todelliseen historialliseen aineistoon ja kuinka paljon on keksittyä. Vielä en kuitenkaan ole halunnut ryhtyä googlettamaan, sillä en halua vahingossa spoilata itseäni. Sen sijaan olen pohtinut, että romaaneissakin saisi käyttää lähdeviitteitä.

"Missä kuljimme kerran" näyttäytyy erityisesti edukseen Godbersenin kirjan jälkeen. "Huumaa" sijoittuu 1800- ja 1900-luvun vaihteeseen, mutta hyödyntää tätä mielestäni varsin pintapuolisesti. Kirjassa kerrottiin hahmojen pikkumaisista puuhasteluista kovin ohuesti kuvatussa ympäristössään. En toki odottanutkaan kirjalta upeaa historiallista kuvausta, mutta se, että henkilöt tuntuivat yhdentekeviltä ja tunteettomilta paperinukeilta, oli pettymys.

torstai 27. tammikuuta 2011

Punainen viiva ja 100 kirjaa

Luin noin viikko sitten loppuun Ilmari Kiannon Punaisen viivan. Kirjan päähenkilöinä ovat Topi ja Riika, Korpiloukon köyhän mökin isäntä ja emäntä. Heidän elämäänsä uutta toivoa tuovat "solisaliratit" ja lupaus paremmasta huomisesta, mikäli kansa korottaa äänensä ja vaatii oikeuksiaan vetämällä punaisen viivan ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1906.

Kirja oli mielenkiintoinen kuvaus 1900-luvun alun köyhän kansanosan elämästä ja hitaasta poliittisesta heräämisestä. Kirjan luettuani olisin kaivannut käsiini jonkin tietokirjan muistuttamaan siitä, mitä historian tunneilla ja luennoilla on aikanaan puhuttu noista eduskuntavaaleista ja niiden tuloksista.

Innoittajana kirjaan tarttumisessa toimi Keskisuomalaisen sadan kirjan listaus. Listaan ensimmäisen kerran törmättyäni totesin lukeneeni listan kirjoista 22 ja Kiannon Punainen viiva pääsi sijalle 23. Sivistysmielessä voisin jatkossakin yrittää lukea joitakin listan kirjoja.


Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulisi lukea:

(Luettu 23/100)

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3

6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli

11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi

26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon

36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina

41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää

51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote

56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu

61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu

66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet

81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni

86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

maanantai 17. tammikuuta 2011

Unohdettu Ombria

Patricia A. McKillip: Unohdettu Ombria

Ombria, maailman vanhin ja mahtavin kaupunki, on vaipumassa pimeyteen. Prinssi makaa kuolinvuoteellaan, ja hänen perijänsä Kyle on vasta lapsi. Pojan pelätty isotäti on juoninut valtaannousuaan jo liian kauan antaaksen lapsen asettua tielleen. Hän on ajanut prinssin rakastajattaren Lydean palatsista kadulle, missä tämän ei uskota selviävän aamuun saakka, ja lapsen kohtalo näyttää sinetöidyltä. Kylen äpäräserkku Ducon puolestaan ei ole kiinnostunut valtataistelusta. Hän kuluttaa aikansa varjoisilla kujilla hahmottelemassa piirroksia rapistuvastan kaupungin unelmista – ja painajaisista.

Samaan aikaan katujen alla, menneisyyden ja muistojen unenomaisessa varjomaailmassa, kutoo taikuuden verkkojaan iätön velho. Kaupungin ja sen valon ja varjon asukkaiden kohtalot lomittuvat kuin maagisen palapelin palaset.

Olen kerran aiemminkin jo aloittanut Unohdetun Ombrian lukemisen, mutta en silloin päässyt kirjaa aivan loppuun. Luulen, että tämänkertaiseen lukuelämykseeni vaikutti liikaa se, että tiesin jo ennalta liikaa kirjan tapahtumista. Kirja ei ole missään nimessä huono tai edes keskinkertainen, mutta pidin paljon enemmän aiemmin lukemistani McKillipin kirjoista Serren metsissä ja Basiliskin laulu. Nämä kaksi muuta kirjaa tuntuivat taianomaisemmilta ja satumaisemmilta, mutta luulen, että osittain tämä oli kiinni tarinoiden uutuudesta. Unohdettua Ombriaa lukiessa minulla oli varsin selvä kuva siitä, mihin tarina oli kulkemassa.

Kirjaa lukiessani en kunnolla kiintynyt yhteenkään tarinan henkilöön. Muistelisin edellisellä kerralla turhautuneeni siihen, että tarina pomppi jatkuvasti henkilöstä toiseen ja jätti pitkäksikin aikaa odottamaan, mitä jollekin tietylle hahmolle tapahtui. McKillip tuntuu suosivan tällaista tarinankerronnan tyyliä, mutta itse koen, että tämä jättää lukijan etäämmälle kirjan henkilöistä. Tarinaa tarkastellaan monen eri hahmon näkökulmasta eikä kehenkään tiettyyn henkilöön paneuduta tällöin niin paljoa. Kaikki henkilöhahmot olivat kyllä erittäin kiinnostavia, mutta olisin halunnut päästä jotenkin syvemmälle heidän elämäänsä ja tunteisiinsa. McKillipin tarinankerronta on kaunista ja kiehtovaa, mutta kuitenkin kaipaisin jotain vielä enemmän.

Kritiikistäni huolimatta Unohdettu Ombria oli viehättävä lukukokemus, jota ehdottomasti suosittelen myös muille.