Tähtifantasia 2012

Niinhän siinä sitten kävi, että luin viimeisen Tähtifantasia-ehdokkaan vasta perjantaina loppuun, enkä sitten enää ennättänyt kirjoittamaan siitä tai ehdokkaista yleisemmin ennen voittajan julkistamista. Mikäli joku ei vielä tiedä, niin palkinto meni Andrzej Sapkowskin Kohtalon miekalle eli Noituri-sarja palkittiin toisena vuonna peräkkäin.

Olin kuuntelemassa voittajan julkistamista paikan päällä Finnconissa ja oli mielenkiintoista päästä kuulemaan Jukka Halmeen ja varjoraadin kommentteja palkinnosta ja ehdokkaista. Paneelin alussa varjoraati (Sari Polvinen ja Marko Kivelä) kritisoi ehdokasasettelua. He kokivat, että ehdokkaiksi päätyy liian paljon marginaalista fantasiaa ja toinen raadin jäsenistä kaipasi myös nuorille suunnattuja fantasiakirjoja ehdokkaiden joukkoon. Varsinaisen raadin edustaja Jukka Halmekin myönsi, että ehdokkaina olisi ehkä voinut myös olla joitain muitakin teoksia ja mainitsi, että mahdollisesti jatkossa ehdokkaiden valintaa tekemään saatettaisiin ottaa laajempikin esiraati.

Olen itse valitettavasti lukenut aivan liian vähän vuoden 2011 fantasiakirjoja, jotta osaisin pohtia, mitkä kirjat olisivat minun mielestäni kuuluneet ehdokaslistalle. Mielelläni kuitenkin hahmottaisin suomennettujen uutuuksien kenttää paremmin ja mietinkin, että ehkäpä tänä vuonna ennättäisin lukemaan enemmän kuin vain pari uutuusfantasiakirjaa ennen ehdokkaiden julkistamista.

Oma ennakkosuosikkini voittajaksi oli China Miévillen Toiset, vaikka aivan fantasiakirjaksi en sitä kokenutkaan. Varjoraadin edustaja kuitenkin hahmotti kirjan fantastisen ulottuvuuden minua paremmin. Hänen mukaansa kirjan maailma tekee siitä fantasiaa - Besźeliä tai Ul Qomaa ei ole olemassa reaalimaailmassa. Paneelia kuunnellessa tämä perustelu kuulosti erittäin hyvältä, mutta nyt alan kyseenalaistaa sen. Tekevätkö keksityt ja omalaatuiset paikat kirjasta vielä fantasiaa? Yleisesti ottaen Toiset tuntui olevan varjoraadin suosiossa ja toinen raatilaisista veikkasikin kyseistä kirjaa voittajaksi. (Hesarin yli-innokas uutisointi oli puolestaan spoilannut toisen varjoraatilaisen, joten hän ei esittänyt voittajaveikkausta.)

Vaikka toivoin Toisille voittoa, henkilökohtainen suosikkini kirjoista oli viimeiseksi lukemani Ali Shawn Tyttö joka muuttui lasiksi. Kuvailisin kirjaa kauniiksi, herkäksi ja taianomaiseksi. Kirjassa ei kuitenkaan ollut samaa syvyyttä kuin Miévillen Toisissa ja luultavasti tästä syystä en kuitenkaan kokenut Shawn kirjaa voittajaehdokkaana, vaikka tarinana siitä eniten pidinkin. Varjoraadin mielestä kirja puolestaan oli liian nokkela ja omassa surkeudessaan pyöriskelevä eli heidän suhtautumisensa ei ollut kovin innostunutta.

Palkinnon voittaja Kohtalon miekka oli ehdokkaiden joukosta perinteisin fantasiaromaani. Se ei kuitenkaan kuulunut omiin ennakkosuosikkeihini ja olin varsin yllättynyt, että voittaja oli juuri tämä kirja. Sen lisäksi, että palkinto meni Noiturille edellisenäkin vuonna, pidin sarjan ykkösosasta enemmän ja sekä Toiset että Tyttö joka muuttui lasiksi olivat mielestäni parempia. Varjoraati puolestaan kehui Kohtalon miekkaa paremmaksi kuin ykkösosa ja arvosti kirjan kieltä.

Hal Duncanin Pako helvetistä! ei tuntunut herättävän varjoraadissa paljoakaan enempää innostusta kuin minussa ja sitä kuvailtiin muun muassa elokuvakäsikirjoitusmaiseksi. Kultatukka, tähtönen puolestaan sai ehdokkaana kritiikkiä siitä, että siinä oli hyvin rajallinen fantasiaelementti. Lisäksi sain sen fiiliksen, että kirjaa ei muutenkaan ehkä oikein pidetty ehdokkaaksi sopivana kirjan teeman takia. On tosin myös mahdollista, että raatilaiset puhuivat yleisemmällä tasolla kirjan aiheesta ja ajatus kirjan hienoisesta sopimattomuudesta on vain omassa päässäni. Olen nimittäin pyöritellyt mielessäni sitä, pitäisikö Kultatukka, tähtösen kaltaisia kirjoja nostaa esille kuinka paljoa? Minusta kyseinen kirja tasapainoilee sopivuuden rajoilla, eikä se tunnu oikein sopivalta luettavalta etenkään nuoremmille.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Tähtifantasia-ehdokkaiden lukemisen deadline alkaa häämöttää uhkaavan lähellä, sillä tavoitteenani on lukea ja blogata kaikki kirjat ennen kuin voittaja julkaistaan. Ja palkintohan siis jaetaan tämän viikon sunnuntaina Finnconissa. Lukuprojekti on sinänsä jo ihan hyvällä mallilla, sillä viimeinenkin kirja on kohta jo puolessa välissä. Sen sijaan lukemisen raportointi hieman laahaa jäljessä.

Neljäs lukemani ehdokas oli John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen. Kirja herätti minussa etukäteen varsin ristiriitaisia tunteita, sillä en mielelläni lue kauhua, mutta toisaalta kanssabloggaajien kirjoitukset kirjasta olivat saaneet kiinnostukseni heräämään. Niinpä olin salaisesti tyytyväinen, että joutuisen lukemaan Kultatukka, tähtösen osana Tähtifantasia-projektiani.

Alkuun en oikein innostunut kirjasta, mutta pikkuhiljaa aloin myöntää, että Lindqvist kirjoittaa ja kuvailee tarinaansa todella taidokkaasti. Aloin jopa miettiä, että onko tässä yllättäen oma suosikkini. Kirjassa oli todella hienoja kohtia, kaikesta inhottavuudestaan huolimatta. Loppuun päästyäni jouduin kuitenkin toteamaan, että kirja oli liian kamala ja loppu oli väärällä lailla kamala tehdäkseen kirjasta kamalan hyvää.

Jos fiilikseni olivat ristiriitaiset ennen kirjaan tarttumista, olivat ne sitä paljon enemmän kirjan luettuani. Tässä joitain ajatuksia tuoreeltaan: "Ihan sairas kirja. Upea ja kamala. Ällöttävä ja inhottava. Hirvittävä. Vaikuttava. Ei jätä todellakaan kylmäksi, mutta en tiedä, onko kuitenkaan hyvä, että luin sen. Kohtia, joita ei halua ajatella liian tarkkaan, ajatuksia, joita ei halua ymmärtää. Ajatuksia, joita ei halua muiden ihmisten ajattelevan ja ymmärtävän."

Kirjan inhottavuus oli tarinallisesti hyväksyttävää ennen loppua, mutta aivan lopussa mentiin mielestäni jonkin rajan yli. Loppu tuntui epäloogiselta ja tarpeettoman sekopäiseltä. En kokenut, että tarinan sisäinen logiikka olisi ehdottomasti johtanut siihen, mihin lopulta päädyttiin. Ennen loppua olin valmis ylistämään kirjaa, vaikka suhtauduin siihen etukäteen ennakkoluuloisesti, alku oli venytetty, henkilöt epämiellyttäviä ja tarina kaamea. Hyväksyin aiemmat inhottavuudet osana juonta, mutta loppu alkoi tuntua mässäilyltä, eikä tarina tuntunut enää antavan oikeutusta kaikelle sille irvokkuudelle. Olisin ennemmin toivonut hiljaisempaa ja hämärämpää loppua.

Tiivistetysti: ei löytynyt omaa voittajasuosikkia. Tuoreeltaan olin myös sitä mieltä, että ei enää enempää Lindqvistiä. Kuitenkin nyt kun inhottavimmat yksityiskohdat ovat jo hämärtyneet, voin myöntää, että oli se hyvin kirjoitettu kirja ja ehkäpä saattaisin sittenkin lukea kirjailijalta toisenkin teoksen.

Velhoja välipalaksi

Tähtifantasia-kirjojen välissä luin Jim Butcherin Dresden filesin seitsemännen osan Dead Beat. Kirja oli jälleen sarjalle tyypillisesti viihdyttävä, nopealukuinen ja niin täynnä tapahtumia, että lukijaakin alkoi välillä hengästyttää. Tosin tällä kertaa Harry Dresden sai jopa nukkua muutamat yöunet, eikä minun tarvinnut olla jatkuvasti huolestunut siitä, saako univajeinen velhomme uuvahtaneet aivonystyränsä vielä liikkumaan. Harryn yöunien puutteellisuus on nimittäin joissain kirjoissa alkanut oikeasti ärsyttämään, kun tuntui, että kiireen ja univajeen varjolla Harry ei saanut pohtia eteen sattuneita mysteereitä, vaan joutui vain juoksemaan suoraan vaaroja päin parasta toivoen.

Sarjan pari viimeistä osaa ovat tuntuneet syventävän ja laajentavan juonta ja tuovan entistä enemmän jatkumoa sarjan osien välille. Tähän mennessä kukin kirja on ollut juoneltaan varsin itsenäinen, mutta taustalla oleva kirjoja yhdistävä juonikuvio on saanut koko ajan myös merkittävämmän aseman. Sarja ei myöskään ole alkanut toistamaan itseään, vaan kukin kirja on tuntunut omanlaiseltaan.

Pidän siitä, että Jim Butcher kehittää jatkuvasti Harryn tarinaa, eikä jätä asioita junnaamaan paikallaan. Harryn elämä on muuttunut kirjojen myötä ja etenkin nyt viimeisimmässä kirjassa yllättävänkin paljon ja mielestäni erittäin herkulliseen suuntaan, jota en osannut lainkaan odottaa. Tämän käänteen lisäksi Butcher tarjoili muitakin hienouksia ja sai minut eräässä kohtaa pohtimaan, että tämän takia fantasiaa kirjoitetaan! Butcher osasi hyödyntää taikuuden laajentamia mahdollisuuksia ja sai minut hihkumaan ihastuneena. Koska en halua spoilata ketään, jätän kertomatta asiasta tämän tarkemmin - lukekaa itse!