Unohdettu Ombria

Patricia A. McKillip: Unohdettu Ombria

Ombria, maailman vanhin ja mahtavin kaupunki, on vaipumassa pimeyteen. Prinssi makaa kuolinvuoteellaan, ja hänen perijänsä Kyle on vasta lapsi. Pojan pelätty isotäti on juoninut valtaannousuaan jo liian kauan antaaksen lapsen asettua tielleen. Hän on ajanut prinssin rakastajattaren Lydean palatsista kadulle, missä tämän ei uskota selviävän aamuun saakka, ja lapsen kohtalo näyttää sinetöidyltä. Kylen äpäräserkku Ducon puolestaan ei ole kiinnostunut valtataistelusta. Hän kuluttaa aikansa varjoisilla kujilla hahmottelemassa piirroksia rapistuvastan kaupungin unelmista – ja painajaisista.

Samaan aikaan katujen alla, menneisyyden ja muistojen unenomaisessa varjomaailmassa, kutoo taikuuden verkkojaan iätön velho. Kaupungin ja sen valon ja varjon asukkaiden kohtalot lomittuvat kuin maagisen palapelin palaset.

Olen kerran aiemminkin jo aloittanut Unohdetun Ombrian lukemisen, mutta en silloin päässyt kirjaa aivan loppuun. Luulen, että tämänkertaiseen lukuelämykseeni vaikutti liikaa se, että tiesin jo ennalta liikaa kirjan tapahtumista. Kirja ei ole missään nimessä huono tai edes keskinkertainen, mutta pidin paljon enemmän aiemmin lukemistani McKillipin kirjoista Serren metsissä ja Basiliskin laulu. Nämä kaksi muuta kirjaa tuntuivat taianomaisemmilta ja satumaisemmilta, mutta luulen, että osittain tämä oli kiinni tarinoiden uutuudesta. Unohdettua Ombriaa lukiessa minulla oli varsin selvä kuva siitä, mihin tarina oli kulkemassa.

Kirjaa lukiessani en kunnolla kiintynyt yhteenkään tarinan henkilöön. Muistelisin edellisellä kerralla turhautuneeni siihen, että tarina pomppi jatkuvasti henkilöstä toiseen ja jätti pitkäksikin aikaa odottamaan, mitä jollekin tietylle hahmolle tapahtui. McKillip tuntuu suosivan tällaista tarinankerronnan tyyliä, mutta itse koen, että tämä jättää lukijan etäämmälle kirjan henkilöistä. Tarinaa tarkastellaan monen eri hahmon näkökulmasta eikä kehenkään tiettyyn henkilöön paneuduta tällöin niin paljoa. Kaikki henkilöhahmot olivat kyllä erittäin kiinnostavia, mutta olisin halunnut päästä jotenkin syvemmälle heidän elämäänsä ja tunteisiinsa. McKillipin tarinankerronta on kaunista ja kiehtovaa, mutta kuitenkin kaipaisin jotain vielä enemmän.

Kritiikistäni huolimatta Unohdettu Ombria oli viehättävä lukukokemus, jota ehdottomasti suosittelen myös muille.